Kynnyskysymys: esteistä ja niiden ylittämisestä

Viikko sitten roikuin käsivoimin kavereideni hartioilla, kun minua kannettiin ylös Tavastian bäkkärin portaita. Niitä oli ehkä kahdeksan.

Halusin jutella ystävän kanssa elämästä, jaksamisesta, ihmissuhteista, esitystaiteesta ja siitä, miten sekä duuni että koulu on perseestä. Tägätä seinään ja juoda ilmaisen kaljan, koska muutkin, koska voin.

Tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun kiipeän ylös portaita, tai rymistelen niitä alas, tai kun venkoilen yli aivan vitun liian korkeista kynnyksistä. Sen lisäksi, että kartoitan esteitä ympärilläni, mietin usein, millaisen matkan taittaminen on juuri tänään vaivan arvoista, ja mihin minun jaksamiseni riittää. Toisinaan konttaaminen ylös portaita kahville, juhliin tai yökylään vanhaan puutaloon — vanhat talot tuoksuvat aina erilaisilta kuin uudet — on sen arvoista. Helsingin keskustaan uskaltautuminen on yleensä vähemmän palkitsevaa ja vie enemmän voimia.

Joskus on raskaampaa sanoa, että minä pystyn kyllä, kuin jättää tekemättä. Joskus taas on raskaampaa todeta: en jaksa, en pysty, en voi.

Siksi minutkin on kannettu ylös portaita kuuntelemaan feminististä punkkia; olen ollut valtaamassa yhtä tyhjää taloa ja yhtä yliopistorakennusta; olen keikkunut rullaportaissa, blokannut teitä natseilta ja haistatellut väkivaltaisille mellakkapoliiseille. Olen ryöminyt kiviportaiden yli lausumaan runoja, baarien vessoihin ja pihanurmikolle makaamaan; koska halusin nauttia juuri tästä maisemasta, juuri näiden ihmisten kanssa, juoda vielä yhdet tai vain istua alas ja jutella.

Halusin pitää kiinni niistä vapauksista, suhteista ja harrastuksista joita minulla on.

Jos olisin pysyvästi liikuntavammainen, montako kertaa viikossa minua huvittaisi kontata baariin, keikalle, luennolle, runoiltaan tai kerrostalon pihasta aukeavalle mäelle ruusupensaiden viereen istumaan? Montako kertaa vuodessa se tekisi? Miksi se on joinakin päivinä helpompaa kuin toisina? Kysyn tätä itseltäni joka päivä.

Olen vähitellen oppinut hahmottamaan esteellisyyttä kaksi- ja kolmiulotteisesti. Ensiksikin se on konkreettisia esteitä, sellaisia, joihin voi törmätä ja joihin heittäytyä koko painollaan ilman, että ne liikahtavat.

Esteellisyys määrittyy aina yksilöllisenä kokemuksena ulos jäämisestä ja yli pääsemättömyydestä: se on arkkitehtuurissa, ovissa ja kynnyksissä, huonoissa apuvälineissä ja vielä huonommassa rakentamisessa. Tällaiset esteet ovat minun ulkopuolellani eivätkä kuitenkaan poissa minusta; niihin minä en pysty.

Minä en tietenkään yksin määritä sitä, mikä on esteellistä. Se, mikä on esteellistä minulle, on mahdollista jollekin toiselle, ja toisinpäin.

Lisäksi omat kyvyt ja kapasiteetti ovat liukuvia, ajassa ja paikassa muuttuvia suureita. Huonona päivänä en pysty juuri mihinkään. Olen siitä aivan helvetin etuoikeutettu, että päivinä joina tahtoisin jäädä sänkyyn makamaan, voin huonosti lähinnä henkisesti. Jos voisin juosta metsässä, kiivetä puuhun, kuunnella vanhan puutalon rappusten natinaa jakojen alla voisin ehkä paremmin, tai sitten en.

Vammaisuuteen, sairauteen ja terveyteen kietoutuu paitsi minun fysiikkani ja sen rajallisuus, myös olemisen ja liikkumisen konsepteja. Tällaiset havainnot ja niiden merkitysten valtava mittakaava ovat minulle jotain uutta, jota alan vasta hiljalleen ymmärtää. Samalla tajuan edeltävän elämäni ymmärryksen ja hahmotuskyvyn vajavaisuuden.

Tätä on vaikea sanoa ääneen ja vaikea kirjoittaa. Pelkään, että kusen jonkun nilkoille sanomalla liikaa; toisaalta pelkään sanovani liian vähän. Että puhumalla toisista ja kolmansista ulottuvuuksista sabotoin sitä naurettavan hitaasti etenevää kulttuurin muutosta, jonka ansiosta esteettömyys edes harvakseltaan nousee varteenotettavaksi tilakysymykseksi.

Pelkään, että kirjoittamalla näin tulen väheksyneeksi konkreettisten esteiden merkitystä niille ihmisille, joilla ei ole mahdollisuutta kiivetä, ryömiä, kontata ja tulla nostelluksi niin kuin minulla. Ehkä tämä on hölmöyttä: enhän minä ihaillessani ammattitanssijaa väheksy kenenkään taitoa, kykyä ja lupaa tanssia juuri sillä itselle oikealla tavalla.

Ehkä olenkin vain pikkumainen, peloissani tai itsekäs: ehkä pelkään, että oman reippauteni, uskallukseni ja jaksamiseni rajallisuutta ei otettaisi yhtä vakavasti. Että mitätöisin omat, milloin hiljaiset, milloin äänekkäät vaatimukseni siitä, että minua ympäröivät materiaaliset, sosiaaliset ja psyykkiset esteet — todelliset yhtä kaikki — tunnustettaisiin ja murskattaisiin.

Toisaalta tämän sanominen on itselleni tärkeää. Vammaisuus on ihmisten välisissä kohtaamisissa; minun pääni ja sinun pääsi sisällä; valotauluissa hohtavien mainosten tervekehoisissa, laihoissa, aktiivisissa ja menestyvissä ihmisissä, joiden keho on aina samasta puusta veistetty. Se ei ole poissa minusta eikä minun ulkopuolellani.

Siksi esteellisyys on paitsi materiassa, myös yhteisöissä ja kasvatuksessa. Asioissa, joissa me kaikki olemme rakentajia ja arkkitehteja. Tällaisia kynnyksiä on vaikeampia hahmottaa, ja toisaalta juuri näitä asioita minä — toisinaan ja hetkittäin — pystyn liikauttamaan.

Minun esteeni ovat paitsi portaissa ja painavissa ovissa, myös irti päästämisessa, kun annan muiden ihmisten sanella miltä täytyy tuntua olla minun asemassani. Niissä lukemattomissa kerroissa, jotka olen elämäni aikana kertonut itselleni minne en voi mennä, miksi en pysty, mitä en hallitse, miten vähän osaan. Esteet ovat sitä, että teen tilaa pelolle.

Viime päivinä olen pannut merkille miten vähän enää ajattelen kömpelöä, raskasta, korkeaa, mahdotonta.

Sen ei pidä eikä se saa tarkoittaa, että materiaaliset tai muutkaan esteet olisivat vähäpätöisiä tai vammaisten ihmisten päässä. Vammaisuus rakentuu sosiaalisesti ja päidemme sisällä, esteet ovat oikeita. Kun järjestät tapahtuman tai perustat ryhmän tiloihin, joihin pääsy on esteellinen, se on kehosyrjintää ja piittaamatonta vallankäyttöä.

Toiseksi vallankäyttöä on sanella mikä on kenellekin mahdollista: millaiset haasteet, tavoitteet, harrastukset, seksuaalisuudet, ilmaisukeinot — tavat olla omassa kehossa ja kantaa sitä — ovat kenellekin sopivia.
Kenenkään ei tarvitse kertoa meille, mihin emme pysty. Me tiedämme sen kyllä itse.

Näin taitavaksi temppuilijaksi tulen tuskin koskaan millään pyörivällä, mutta rullatuoli-freestylen fiilistely on silti sokerihattaraa mielelle.

Poikkeavista taustoista ja valtavista taitoeroista huolimatta tällaiset klipit ovat paitsi inspiroivia, myös kovin samastuttavia. Minäkin, inhimillisyydessäni hölmö ja maailmankaikkeuden mittakaavassa pikkuruinen ihmisrääpäle, haluan näyttää ympäristölleni, että katsokaa nyt miten paljoon minä pystyn. Että lopettakaa jo se säälittely ja tuskailu ja paijaaminen: ettekö näe miten vahva minustakin on tullut?

Viime aikoina olen yhä enemmän ajatellut: tuonne minä haluan, tuosta pääsen, ja tuosta, tähän minä pystyn, tämän minä osaan.

Inspiraatioksi. www.aaronfotheringham.com

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *