Hauki on kala, rikkuri on rikkuri ja pääministeri on kohta ex-pääministeri

Joskus unohdan miten ylimitoitettu usko itseen voi olla ihmisellä, joka on niin etuoikeutettu että kuvittelee kaiken oppimansa, hyvinvointinsa ja menestyksensä omaksi ansiokseen.

Puhun tietenkin kokoomusnuorista ja muista paskemminvointivaltion yli-innokkaista tukipylväistä, jotka ovat keksineet lähteä suurlakkopäivänä joukolla talkoilemaan muiden työpaikoille.

Ihan oikeesti, ette voi olla tosissanne. Joo tiedän, että ei ole niin kauheasti tarvinnut elämässä ajatella näitä asioita huonompiosaisten vinkkelistä. Että monella teistä on ollut elämässä myötätuuli, pappa joka betalar vähän ekstra opintotuki, edessä loistava tulevaisuus, ja että ihan kenestä tahansa joka haluaa, mutta varsinkin teistä, voi tulla isoina pääministereitä.

Olitte kuinka Hienoja, Hyviä ja Menestyneitä Ihmisiä tahansa, te ette syntyneet komennuksesta arkipäivänä kahdeksan tunnin aikamarginaalilla ettekä varmasti sairasta vain silloin kun terveysasema on auki. Ette viljele syömäänne ruokaa, saati aja sitä rekalla etelän pelloilta tänne Suomeen. Ette hoida omaa jätehuoltoanne tai valmista vessapaperia, johon pyyhitte perseenne joka päivä.

Ilman lastenhoitajia, lastentarhanopettajia, luokanopettajia, sairaanhoitajia, lähihoitajia, bussikuskeja, ahtaajia ja siwan kassaa te ette olisi yhtään mitään.

Silti teihin on iskostunut harhaluulo, että nämä työt ovat vähempiarvoisia kuin, sanotaan, vaikkapa EK:n viestintäpäällikön.

Teiltä pääsi koksupäissä stormatessa unohtumaan, että juna on liikenneväline tasan niin kauan kun sitä ajaa kuljettaja. Muutoin se on vain juna.

Moppi jynssää lattiaa vain jos sen varressa heiluu siivooja, ja pamppu heiluu kun sen päässä on ohrana. Kun siivooja menee lakkoon, siitä tulee sotku. Poliisi laittaisi pampulla siivoojan kuriin, mutta ei ehdi omilta lakkoiluiltaan ja koska täytyy estää anarkisteja puhkomasta renkaita kokoomusnuorten busseista. Moppi on edelleen moppi, tai sitten astalo, mutta pestyksi lattiaksi se ei muutu.

Odotan innolla päivien mittaisiksi venyviä yleislakkoja, joiden aikana te laitatte omat päivätyönne, opintonne, lastenhoitonne ja askareenne sivuun ja pidätte pro bono ”yhteiskunnan pyörät pyörimässä” – ajatte tuhansia busseja ja junia, pyöritätte supermarketteja, paperitehtaita ja satamalogistiikkaa, opetatte innovatiivisesti erityisluokkia ja vaihdatte vaippoja ylisuurilta päiväkotiryhmiltä.

Koska näitä töitähän tehdään suu hymyssä ja ohimennen ihan vaan tekemisen ilosta. Ei siinä sen kummempaa erikoisosaamista (tai korvausta) tarvitse, riittää kun on vähän start up -henkeä.

Tsemppiä talkoisiin, mulla on popkornit valmiina.

Ainiin, siitä pääministeristä. Pääministerihän on pääministeri niin kauan, kuin ihmiset viitsivät kuunnella pääministerin tarinoita televisiosta, purra hammasta ja tehdä mitä käsketään. Kun televisiot pannaan kiinni ja ihmiset suuntaavaat kadulle laittamaan asiat yhdessä parempaan järjestykseen, pääministeristä tulee helposti ex-pääministeri.

Enemmän kuin tuhat sanaa

Sisältövaroitus: hukkumiset, kuolema, ruumiit, ammuskelu, kouluampuminen

. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .

. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .

. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .

. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .

. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .

. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .

. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .

. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .

. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .

. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .

Kuvitellaan, että Suomessa sattuu tragedia. Ehkä ammuskelu, koulussa tai ostoskeskuksessa. Kymmeniä tai satoja ihmisiä kuolee, vielä useampi traumatisoituu vakavasti.

Kuvitellaan, että mediassa lähtee leviämään kuvia kuolleiden lasten, nuorten ja aikuisten ruumiista nopeammin kuin SPR ehtii järjestää omaisille kriisiapua. Kuvat leviävät valtamedian uutisten lisäksi sosiaalisessa mediassa, kuva toisensa jälkeen pomppaa sinun ja minun newsfeediini.

Kuvatekstissä sanotaan ”Ammuttu suomalainen tyttö”. Ei muuta. Ei ikää, ei nimeä, ei harrastuksia, ei syntymäkaupunkia, ei tulevaisuuden suunnitelmia. Tyttö, kuollut, piste.

Kuvitellaan, että tällaisten kuvien levittämistä puolustettaisiin niiden shokkiarvolla ja informatiivisuudella, koska ne ”lisäävät tietoa” Suomea vaivaavasta vihan, fasismin ja syrjäytymisen uhasta. Jakaisitko tällaisen kuvan eteenpäin?

Et tietenkään jakaisi.

Kuvia kuolleista ruumiista ei julkaistu, kun Suomessa oikeasti tapahtui tällaista. Kuolleiden oikeus koskemattomuuteen ja yksityisyyteen tunnustettiin. Media tuotti kyllä sosiaalipornoa minkä ehti, toisinaan traumatisoitujen ihmisten kustannuksella, mutta ei mitään Välimeren rannoilta levinneiden kuvien kaltaista.

Se, että Aylan Kurdin ja muiden rodullistettujen* ihmisten kehot saavat palvella valkoisten ihmisten kauhun, empatian ja poliittisen keskustelun alustoina, kun taas valkoisille kehoille taataan kunnioitus ja yksityisyys vielä kuoleman jälkeenkin, on toiseuttavaa ja esineellistävää.

Miten näiden kuvien jakaminen tarkalleen ottaen auttaa? Jos asioihin tahtoo oikeasti muutosta, voi sen tehdä tukemalla maailmalla tapahtuvaa pakolaisapua, liittoutumalla turvapaikanhakijoiden ja muiden siirtolaisten kanssa paikallisesti, kamppailemalla rasismia ja EU:n väkivaltaista rajapolitiikkaa vastaan.

Sanotaan, että kuvat ovat välttämättömiä totuuden paljastamiseksi. Jotta myötätunto ravisteli ihmiset hereille. Jotta jokainen vanhempi Suomessa ajattelisi: entä jos tuo olisi minun lapseni? Ihmisten siis täytyy paitsi tietää, myös tuntea kauhua ja myötätuntoa, jotta he ymmärtäisivät.

On totta, että yksi kuva voi kertoa enemmän kuin tuhat sanaa.

Mutta onko kuvien levittäminen tapetuista todella välttämätöntä? Miksi? Onko sellaista sydäntäsärkevää kauheutta todella nähtävä omin silmin tajutakseen millainen silmitön väkivaltakoneisto linnake-Euroopan muureja pitelee pystyssä?

Eikö tästä ole jo pidetty tuhansia puheita, kirjoitettu tuhat lehtijuttua?

Kuvitellaan, että näiden lasten välineellistäminen on ainut keino saada valkoinen ihminen havahtumaan, näkemään ympäröivän yhteiskuntansa sisäänrakennettu rasismi. Kuvitellaan, että on asetettava näytille hukkuneiden rodullistettujen ihmisten ruumiita, että valkoinen eurooppalainen kykenisi tuntemaan myötätuntoa mustaa tai ruskeata ihmistä kohtaan.

Mitä nämä kuvat silloin kertovat valkoisista eurooppalaisista?

"Puhuin juuri Aylanin tädin kanssa. Pyysi ihmisiä olemaan käyttämättä kuvaa hukkuneesta. Haluaa maailman muistavan hänet hymyilevänä"

“Puhuin juuri Aylanin tädin kanssa. Pyysi ihmisiä olemaan käyttämättä kuvaa hukkuneesta. Haluaa maailman muistavan hänet hymyilevänä”

*Rodullistaminen tarkoittaa tässä rasististen mielikuvien ja “etnisten” merkitysten sijoittamista rodullistettuun ihmiseen ulko- ja yläpuolelta, valta-asetelmista käsin. Ihmisen ja hänen kehonsa lisäksi myös esimerkiksi identiteetti, ihmissuhde, uskonto, kansalaisuus tai kuva voi olla rodullistettu.

Katso peiliin, hyvä ihminen

En tiedä pystynkö pitämään blogia siitä, miltä rasismi Suomessa tai EU:ssa näyttää.

Haluaisin, mutten ehkä osaa. En tiedä mistä aloittaisin.

Rasismi voi olla selvärajaista ja äänekästä, mutta sitäkin useammin se on vaikeaa, monimutkaista ja äänetöntä: rakenteellista ja kasvotonta, passiivista ja piilotajuista. Se on huomaamatonta laumakäyttäytymistä, jonka seurauksena toista katsotaan pahalla, toinen taas saa työpaikan.

Netissä vellovan vihapuheen vuoksi moni näyttää uskovan, että rasismi johtuu maalla kasvaneiden junttien sivistymättömyydestä, kuten vaikkapa tässä blogitekstissä annetaan ymmärtää. Kasper Diemin Saaresmaa, älyttömien mielipiteiden luottogeneraattori, on hahmona monin tavoin nokkela, onnistunut ja todenperäinen, vaikka hassuttelua onkin.

Tämän kaltaiset kannanotot edustavat eräänlaista defenssi-kirjoittelua: rasistinen puhe on toisaalta niin syövyttävää, toisaalta niin etäällä omasta itsestä, ettei sille voi kuin nauraa. Tyylivalinta on tavallaan ymmärrettävä. En usko että pystyisin itse seuraamaan ”maahanmuuttokriittistä” nettikeskustelua saamatta aivoverenvuotoa.

Se on kuitenkin myös yhteiskunnallisten ongelmien projisoimista oman, liberaalin somekuplan ulkopuolelle ja yksi syy siihen, miksi keskustelu ei etene ja todellista yhteiskunnallista muutosta ei tule.

Täytyy olla tiettyjä etuoikeuksia, että rasismille voi naureskella junttien nettipuuhasteluna.

Jos ”maahanmuuttokeskustelua” dominoi sekava, vihamielinen möyhääminen, niin keskustelua rasismista leimaa liian usein valkoisen, liberaalin, koulutetun kaupunkilaisväestön harhakuva omasta paremmuudestaan.

Kuvitellaan, että asiat olisivat paremmin jos ihmiset vain eläisivät meidän tavallamme ja ajattelisivat niin kuin mekin, olemmehan moderni etujoukko. Olisivat vähän fiksumpia eivätkä niin syrjäytyneitä, ja kävisivät kouluja, mielellään jossain muualla kuin Keravalla amiksessa, niin kyllä Suomi korjaisi itsensä jo ylihuomenna.

Unohdetaan, että keskiverto perussuomalainen ajelee mersulla ja tienaa 50 000 – 70 000 erkkiä vuodessa.

Unohdetaan, että 1930-luvun Saksassa natsit saivat ääniä ihan kaikista yhteiskunnan kerroksista, mitä nyt protestantit, keskiluokka, eläkkeellä olevat naiset ja lääkärit kunnostautuivat erityisen aktiivisina fanittajina kun työttömät taas vieroksuivat.

Toki erilaisten ihmisten tapaaminen ja opiskelu avartaa mieltä, sivistää ja edistää ihmisten välistä ymmärrystä, sikäli kun:
a) ihmiset tunnistavat ja tunnustavat vuorovaikutuksen taustalla vaikuttavat valtasuhteet (harvemmin)
b) koulujärjestelmän tavoite tai velvollisuus ei ole vallalla olevan yhteiskuntajärjestelmän ylläpitäminen (aina).

Likainen totuus on, että harvempi keski- ja yläluokkainen, älykäs ja koulutettu valtaa käyttävä ihminen oikeasti haluaa kutsua ihan ketä tahansa samaan kahvipöytään tekemään yhteisiä päätöksiä. Tämä pätee kaikenlaiseen syrjintään homo- ja transfobiasta rasismiin ja hyvä veli -verkostoitumiseen.

Joku ehkä ihmettelee, miksi osoittelen sormella hyvää tahtovia rasismin vastustajia, kun netissä jaellaan tappouhkauksia ja hukkuneiden ihmisten ruumiiden käsketään kellua takaisin sinne, mistä ovat tulleet.

Koska maalaisten, kouluttamattomien, työttömien tai työväenluokan dissaaminen ei tuo rasismikeskusteluun mitään uutta, kriittistä tai rakentavaa.

Ne, jotka sitä harrastavat omasta sivistyneestä oikein eläjien kuplastaan käsin, julistan armotta ja pahaa mieltä tuntematta kukkahattutädeiksi.

Salee joku fägäri

Hei mitä mitä onks toi muija vai jätkä, toi tos pysäkillä?

Ai toi jol on lippis joka tos on ton mimmin kaa?

Hmm no se voi tietty olla muija jol on vaa tosi lyhyet hiukset?

On se jäbä iha selvästi. Kai. Emmätiiä!

Salee joku fägäri! Hei meiän bussi tulee!

Tarkkanäköistä porukkaa nämä nuorisolaiset!

Kuka muistaa auttajahain?

Henkilökohtaisten rajojen asettaminen ei aina ole helppoa. Erityisen vaikeaa minun on vielä vuosien harjoittelun jälkeenkin vetää raja silloin, kun koskemattomuuteeni tai yksityisyyteeni kajoava henkilö ei ole pahantahtoinen eikä ymmärrä tekevänsä jotain väärin.

Kun tuntematon humalainen mies yritti viime kesänä ängetä puiston penkillä aivan liian lähelle istumaan, osasin komentaa lähentelijän jättämään minut ja seurueeni rauhaan.

Kun kollegani eräässä työpaikassa piti sopivana kehua pyllyäni hyvin muodostuneeksi kesken aamukahvin keiton, kaveri sai kiitokseksi (tunnetun kansainvälisen käsimerkin sekä) napakkaa ja jäsenneltyä palautetta siitä, millaisia ”kohteliaisuuksia” en aio duunissani kuunnella.

Mutta taannoin kun puolituntemattoman kanssaopiskelijan tuijoteltua minua aikansa huomaamattani kävi ilmi, että hän piirsi minua lehtiöönsä kysymättä ensin lupaa, olin hämmentynyt. Tunsin oloni epämukavaksi, mutten tiennyt miten sen ilmaisisin. Kyseessä ei ollut valokuva, mutta toisaalta ei mikään minuutin croquiskaan, vaan yhdennäköisyyttä tavoitteleva taideteos. Ei minua olisi haitannut jos tyyppi vain olisi kysynyt ensin. Epäilin itseäni. Oliko minulla edes oikeutta tuntea oloani epämiellyttäväksi?

On kulunut noin kuukausi siitä, kun viimeksi liikuin ilman pyörätuolia. Yksin liikkuminen, tai liikkuminen ylipäätään, ei ole aiemmin tuottanut ongelmia. Nyt ollessani sairaslomalla poistun kotoa harvemmin kuin koskaan ja aina suunnitellusti. Loivassa ylämäessä etenen arviolta 20 metriä minuutissa, jyrkkä ylämäki ei tule kysymykseen. Hartiavoimien ja huonosti pelittävän pyörätuolin varassa liikkuminen on raskasta, ja kuljenkin pidemmät matkat lähes poikkeuksetta kavereiden avustuksella.

Avun pyytämisen lisäksi auttamisesta on pitänyt oppia kieltäytymään. Pyrin kommunikoimaan tarpeeni selkeästi: ystäväni tietävät että jos tarvitsen apua, pyydän sitä kyllä erikseen. Tuntemattomien kanssa onkin sitten hankalampaa.

Pari päivää sitten kohtasin Helsingin Rautatientorilla henkilön, jota kutsun auttajahaiksi. Olin jäänyt pois bussista ja ylitin suojatietä, kun auttajahai kirmasi avukseni. Kävimme kohtaamisen aikana seuraavan, lyhyen sananvaihdon:

Kiitos, mut mä pärjään kyllä itse.”

You’re welcome!”

Anonyymiksi jäänyt auttajahai väläytti minulle kalifornialaisittainkin leveän hymyn ja katosi turistijoukkoon kuin, no, hai valtamereen. Itse jäin hämmentyneenä ja ärtyneenä silmäilemään kynnystä, jonka yli olisin mieluiten kammennut ihan itse.

Pyörätuolissa oppii paljon uutta. Järki ja perstuntuma tosin sanovat ilman omakohtaista kokemustakin, ettei kenenkään pyörätuolia saa työnnellä kysymättä ensin lupaa. Pyörätuolissa oleva ihminen ei välttämättä voi nousta tuolistaan pois ollenkaan. Se on hänen henkilökohtainen tilansa, jossa hän viettää päivänsä, halusi tai ei.

Kuvitellaan vertailun vuoksi, että pudotat silmälasisi bussin lattialle. Olisiko mukavaa, jos tuntematon ihminen nostaisi ne ylös ja asettelisi ne omin käsin takaisin nenällesi? Tai että kun itket elokuvateatterissa, vierustoverisi hyvää hyvyyttään pyyhkisi naamasi nenäliinaansa?

Yhteiskunnassamme liikuntarajoitteisen ihmisen rajoja ei kunnioiteta samalla tavoin kuin muiden. Pyörätuolilla liikkuvan täytyykin varautua sietämään auttahaita tai kehitellä keinoja auttahaiden torjumiseksi.

Kenties paras suoja auttajahaita vastaan on pippurisumute liikkua yhdessä terveeltä ja ei-vammaiselta näyttävän kaverin kanssa.

Auttajahait luulevat kaveriasi todennäköisesti henkilökohtaiseksi avustajaksesi (koska eihän sulla nyt kavereita voi olla muualla kuin jossain pyörätuoli-ihmisten omissa yhdistyksissä tai korisjoukkueissa, kuulemma sellaisiakin on). Siksi vierellä kulkeva avustaja saakin heidät perääntymään. Auttajahai nimittäin tietää paikkansa: hän on vapaa-ajan filantrooppi, siis harrastaja, ja antaa kyllä tilaa ammatti-auttajalle.

Aina kavereiden tuen varaan jättäytyminen ei kuitenkaan huvita tai ole mahdollista. Tällaisten tilanteiden varalle hyvä konsti on ottaa itse kontaktia ennen kuin auttajahai ehtii huomata sinua.

Tämä on helppoa, koska pyörätuolilla pääsee liikkumaan ääneti ja tuulen alapuolella. Lähestyttäessä ihmisjoukkoa alaviistosta kannattaa oikealla hetkellä alkaa yskähdellä ja huutaa kovaäänisesti:

Krhm! Anteeks, mä tulisin tästä ohi! Varoisitteko vähän, mun pitäis päästä tästä läpi! Köh köh!”

Tässä kohtaa potentiaalinen auttajahai kokee pienen identiteettikriisin, onhan hän Kaikkien Auttaja Numero Yksi eikä todellakaan halua seistä jonkun ramman tyypin tiellä (noloa). Yleensä auttajahai pomppii pois väylältäsi sähköjäniksen tavoin hirveällä tarmolla ja kiireellä, huutaen samalla kauhun ja myötätunnon sekaisella äänellä ”Anteeksi! Anteeksi” ja ”Ole hyvä!”.

Tämäkin on aika vitun ärsyttävää ylireagointia, katuhan on kaikkien yhteinen eikä tässä mitään kuninkaita olla, mutta ainakaan tyyppi ei yritä koskea sinuun.

sense of entitlement