Merkintöjä

Eräs ystäväni totesi, että pyörätuolissa oleminen mahtaa olla minulle rankkaa, koska kuulun niihin ihmisiin joiden on vaikea pysyä aloillaan. Tämä oli tarkkaavainen huomio, jota en kumma kyllä ollut itse tullut edes ajatelleeksi.

Aiemmin en ollut oikeastaan pahemmin tarkkaillut omaa liikkumistyyliäni tai levottomuuttani. Tiedostan kyllä olevani lyhytjänteinen, spontaani ja mieleltäni usein levoton, mutta fyysistä olemustani olen aina pitänyt rentona, minkä lisäksi olen jokseenkin mukavuudenhaluinen löysäilijä.

Eihän tämä tietenkään yksiselitteisesti vähennä kehollista levottomuutta. Sittemmin olen myös pannut merkille, että minulla on aina kiire.

Sairaslomalla ja pyörätuolissa fyysinen levottomuus ei varsinaisesti hellitä otettaan. Nyt kun käsivoimia on kertynyt, sanotaan vaikka että kiitettävästi, kaahaan ulkona sata lasissa ja ohittelen jalankulkijoita kuin rallikisoissa. Alamäissä kiihdytän niin, että pyörän akseli väpättää ja leikkaa kiinni. Kokouksissa ja illanistujaisissa kiikun tuolilla ees taas, kiipeän tuolin, sohvan ja lattian välillä tai keulin huvikseni. Kotona meno on yhtä sutimista ja ramppaamista.

Nyt sairasloma lähenee loppuaan. Seuraavaksi on edessä varsan askelia ja pitkää pinnaa vaativa asennekoulu nimeltä kuntoutuminen.

Jalkojen lisäksi kuntoon pitäisi laittaa elämä. Ostaa kalenteri, lopettaa öisin kukkuminen ja keksiä jostain töitä, että olisi varaa syödä ensi kuussa. Samalla opettelen kävelemään matkan bussipysäkille tai metsän halki ilman juoksuaskelia ja tanssimaan hyppimättä. Voi olla hiukka vaikeaa meikäläiselle. Tai mistä sen tietää, ehkä tästäkin lyhtjänteisestä haaveilijasta ja duracelista kuoriutuu vielä oman elämänsä zenmaster.

Tänään luovun pyörätuolista, jos kaikki on röntgenissä niin kuin pitää. Sen kunniaksi merkintä eräältä loppukesän päivältä, jona kotiuduin sairaalasta. Olkoon tämä myös kiitos kaikesta elintärkeästä tuesta jota olen saanut.

Kotiutuminen: 1. päivä.

Aamulla tuli lääkäriltä lähtöpassit, joten lähettiin vihdoin kipsaamaan leikattua jalkaa. Toisessa jalassa on ollut kirkkaan pinkki kipsi jo kohta viikon. Olisin halunnut tähän toiseen kokomustan, mutta ei ollut mustaa päärmettä, piti siis tyytyä kaksiväriseen.

Kärpäsenkakan kokoisia virheitä ja vääryyksiä on maailmankaikkeus pullollaan, kun oikein suurennuslasin kanssa ettii.

Sitten takaisin osastolle, jossa täyttelin kodeiinipöllyssä Kelan papereita*, tilasin invataksn valmiiksi ja pakkasin kamat. Tavaraa oli niin maan perkeleesti. En vieläkään ymmärrä miten ystäväni voivat kuvitella, että joku lukisi noin monta zineä, romaania ja sarjakuvaa parissa viikossa. Nämä lukuisat rakkauden osoitukset painoivat kuin kivi, eivätkä mahtuneet mukana olleeseen reppuun ja kangaskassiin. Yksi hyvä tekosyy lisää soittaa kämppis avuksi kotimatkalle.

Lähtiessä yritin vielä huonolla menestyksellä sanoa kiitosjamoi<3 hoitajille, jotka oli ilmiselvistä kiireistä ja paineista huolimatta enimmäkseen kivoja, skarppeja ja omistautuneita. Keittäjiä kerkesin sentään lounaalla kiittää vegaaniruoasta, joka oli tässä laitoksessa ihan yllättävän passelia.

Puolen päivän jälkeen sitten ajelin invataksilla pyörätuolilainaamon kautta kotiin. Kolistelin tuoleineni ovista sisälle, mikä ei ollut aloittelijalle ihan helppo nakki. Pakkailussa jeesanneet ja vastassa olleet kämppikset lähti asioilleen ja jäin yksin kotiin. Itse olin tässä vaiheessa niin poikki, että kampesin itseni nojatuoliin itkemään ja nukahdin siihen.

Myöhemmin illalla mutsi ja sisko kävivät apteekissa hakemassa särkylääkkeitä ja klexanea (eli kuurin piikkejä, hyi). Sitten tuli kaverit ja toi kukkia, toisen kaverin muutosta ylijääneen kirjahyllyn ja kortin eksältä. Sitten tuli vielä kolmannet kaverit ruokakaupan kautta ja tiskaamaan ja kokkaamaan tofucurrya. Maltillisesti ilmaistuna olen helvetin onnekas.

*paska idea, jälk. huom.