Kirjoittamisesta

Alkuviikon on pelastanut eräs antautuminen ja eräs sanoin kuvaamattoman rauhoittava ja innoittava ääni. Ääni lähtee kirjoituskoneen näppäimistöstä.

Minua kiehtovat paitsi kerrotut ja kirjoitetut historiat ja niiden lukuisat heijastumiset nykypäivään, myös vuosikymmeniä tai -satoja säilyneet vanhat esineet. Etenkin vanhentunut arjen teknologia viehättää minua yli melkein minkä tahansa uuden.

Tämä tuskin on suoranainen syy siihen, etten edelleenkään omista esimerkiksi älypuhelinta. En enimmäkseen karsasta uutta teknologiaa; käytän sitä milloin innolla ja milloin välinpitämättömyydellä, siinä missä teknologiakin käyttää minua. Se on tekemisen ja muistamisen apuväline ja mahdollistaja; toiminnallinen ja älyllinen proteesi.

kuvassa eräs teknologiaosaaja

eräs teknologiaosaaja

En myöskään välitä fanaattisesta kaiken vanhan ihailusta, sillä se syö ymmärrystä ja havainnointikykyä.

Sen sijaan minua vetää puoleensa vanhojen esineiden irrallisuus niitä nyt ympäröivän kulutuskulttuurin logiikasta, joka saattaa jäljitellä niiden estetiikkaa, mutta ei tavoita niiden läheistä ja suorastaan haptista suhdetta näennäisen tarpeettomaksi käyneisiin työvaiheisiin. En usko vanhan sen enempää kuin uudenkaan paremmuuteen sinänsä, vaan pikemminkin prosessin tärkeyteen vääjäämättömänä osana lopputyötä, ja siksi myös käsillä tekemisen tuomiin lisämerkityksiin.

Tämä kyseinen kirjoituskonekin on sähkökäyttöinen: ei siis mitään vanhojen esineiden aatelia, mutta sitäkin jännempi vempain. Siinä keskustelevat antiikkinen ja uudenaikainen hassunkurisella tavalla. Se on samaan aikaan liian vanha ja liian uusi. Ehkä juuri siksi se on niin kumman ja kauniin näköinen: kestävä ja pitkäikäinen, ja silti niin edesmennyt, päin seinää juostu moderni.

Kone on seissyt nurkassa koskemattomana parisen kuukautta. Kai sekin on työvaihe. Kai odotin, että minulla olisi jotain juuri oikeanlaista sanottavaa. Halusin aloittaa jostakin mahdollisimman tärkeästä.

Syksyt ovat usein pieniä vuoristoratoja. Aika tuntuu nelistävän ja seisahtuvan samaan aikaan. Sitä tajuaa vuosien ja päivien piirtävän itseään toistavia kehämäisiä kuvioita, samalla kun jokainen ohi kiitävä päivä tuntuu menetykseltä. Ulkona pimenee harmillisen aivan vitun liian aikaisin, varsinkin kun sisäisen kellon mielestä aamuviidestä iltakolmeen on aivan hyvä aika nukkua.

Hereillä olemisen helpoin ja toisinaan ainut kivuton muoto on se vaatimattomin, eli maata hämärässä, sängyssä tai lattialla, hiljaa paikallaan. Toisaalta mielessä velloo pelko, että tekemällä ei-mitään saattaisi lakata olemasta, nukahtaa ja herätä perintätoimiston kahdeksanteen puhelinsoittoon joskus huhtikuun tienoilla, kevätauringon paistaessa sisään ikkunasta.

Ensin itkettää, eikä todellakaan niin kuin elokuvissa, vaan niin varoittamatta ja niin paljon, että oksettaa ja tuntuu tukehtumiselta.

Sitten vellovasta sumusta alkaa muodostua kokonaisia ajatuksia. Outoon fysiikan lakeja uhmaavaan aikakapseliin nimeltä marraskuu aukeaa pieniä ikkunoita menneisyyteen ja tulevaan, ja jos hyvin käy, mattorullan sisällä kieriskelystä versoo jotain kirkkaampaa ja sanamuotoista, ehkä jotakuinkin siedettävää. Tällä kertaa tutkin katkonaisia ja kodeiininhuuruisia merkintöjä, viestejä sairaalasta tulevalle itselleni. Niistä ja monista muista keloista syntyi runomittaisia ja vaihtoehtoisia potilaskertomuksia.

Minulla ei ole koskaan ollut yhtään valmista tekstiä. Se ei haittaa, teksti saakin olla hengittävää ja ainaisen muutoksen tilassa, niinhän ihminenkin on.

Joka päivä ei kuitenkaan synny uutta. Ensimmäisen käsin piirretyn ja kirjoituskoneella naputellun pienlehteni tekstit ja kuvitus ovat syntyneet lähes kokonaan sairaslomakuukausien aikana. Ne hakevat vielä enemmän tai vähemmän lopullista muotoaan, mutta zinen rakenne, kokonaistunnelma ja jokseenkin minimalistinen visuaalinen ilme alkavat selkeytyä.

Niin että kyllä tästä syksystä vielä sydäntalvi saadaan, ja pian alkavat pienlehdetkin putoilla puusta.

 

kuva: zinethug.com

kuva: zinethug.com

Määrittämätön kaatuminen tai putoaminen

Minulla on asiat enemmän kuin hyvin. Minulla on aina ollut valtavasti etuoikeuksia.

Minulla on niin valkoinen iho, että olen reissannut satoja, jopa tuhansia kilometrejä pitkin läntistä EU:ta kerta toisensa jälkeen joutumatta todistamaan kansalaisuuttani tai henkilöllisyyttäni kenellekään.

Korkeakoulututkinto, tai ainakin sellainen piti olla tuloillaan, kunnes ahdingosta ja tympääntymisestä akateemiseen koulutukseen kasvoi Goljat, jota tällainen keskittymiskyvytön ja kuriton maahinen väsyi selättämään. Sekin on valinta, ja vähemmän vaikea sellainen, jos tietää, että nurkan takaa löytyy kyllä itselle aina jotain. Paskaa enimmäkseen, mutta kultareunuksella kumminkin.

Keskipituisen, keskipainoisen, kahdella jalalla juoksevan ja kaksikätisen kehoni ulottuvuudet eivät olleet koskaan viestineet sairaudesta.

Sitten tapahtui diagnoosi. S92.0 Fractura calcanei l. S. vasemmassa ja S92.1 Fractura luxatio os tali oikeassa jalassa. Määrittämätön putoaminen tai kaatuminen.

Moni liikuntavammainen on terve ja silti liikuntarajoitteisempi kuin minä. Moni kroonisia sairauksia sairastava elää jatkuvien tai toistuvien kipujen ja väsymyksen kanssa, mutta hänen sairautensa ei näy ulospäin. Koska kaikki mitä minulle on vammaisuudesta opetettu, on normatiivisia toisintoja, yrityksiä rajata häilyvän terveyden käsitteen ulkopuolelle kaikki sinne kategorisesti sopimaton, en koe tietäväni vammaisuudesta paljon mitään. Vammaisuus kun ei ole sairautta. Vammasta ei (useinkaan) voi, eikä varsinkaan tarvitse, parantua.

Jotkut vammat kyllä altistavat sairauksille, jotkut sairaudet taas vammoille. Monen pitkäaikaissairaan oireilu on alkanut väliaikaisena ja sitten kroonistunut. On olemassa sairauksia, joihin ei ole olemassa hoitoa ja sellaisia, jotka ovat hoidettuina täysin oireettomia. Myös lääketieteen ja teknologian kehittyessä terveyden rajoja piirretään ja kategorioita määritellään uusiksi. En osaa sanoa, miten kaikki nämä terveyteen kietoutuvat kerronnat tulisi suhteuttaa toisiinsa; tuntuu, että taitoni nimetä ja paikantaa on puutteellinen.

Varmaa on se, että vammoja ja vammaisuuksia on monenlaisia, ja että vammaisten niputtaminen yhdeksi kategoriaksi, jonka vastakohtana ovat ei-vammaiset ihmiset, on siksi vähintäänkin epäilyttävää. Ihmistä, jolla on nuha, ei automaattisesti verrata ihmiseen, jolla on pisamia, keskivaikea masennus, musta tukka, eturauhassyöpä, kaksi kättä tai heroiiniriippuvuus. Vastaavasti ei voida olettaa, että vammaiset yksiselitteisesti tai välttämättä jakaisivat saman todellisuuden keskenään. Toisekseen vammaisuus määrittyy ennen kaikkea ympäröivän maailman materiaalisissa, sosiaalissa ja normatiivisissa esteissä, ei vammaisen yksilön ominaisuuksissa itsessään.

Minä olen sairaslomalla.

Minun diagnoosilleni on merkitty alku ja loppu kalenteriin, toisin kuin monelle muulle. Kehossani ja kalenterissani on sairastamiselle merkitty paikka ja aika. Loppuuko sairauteni siis yhtäkkisesti ja muuttuu sitten kuntoutumiseksi? Entä milloin kuntoutumisesta tulee terveyttä?

Tuleeko minusta edes terve? Entä ADHD: onko se häiriö, joka pitäisi diagnosoida, lääkitä ja hoitaa? Kenelle minun luovan, kaoottisen, hajamielisen, impulsiivisen, ihanan ja itkettävän arjen haasteeni ovat ensisijaisesti karhunpalvelus, minulle itselleni vaiko yhteiskunnalle? Kuka meistä on Goljat: minä, diagnoosi vaiko järjestelmä jonka kanssa painin? Jos oireilu on alisuoriutumista tehtävissä ja elämätilanteissa, joita minun ei ole soveliasta hoitaa ja elää tavalla jonka itse koen parhaaksi, onko se siis sittenkin vammaisuutta?

Entä transsukupuolisuus – onko se sairaus, häiriö, elämäntilanne vaiko kitkaa minun ja ympäröivän maailman välissä? Omasta mielestäni kelpaan tällaisena. Ketä tai mitä siis korjataan, jos korjataan minun sukupuoltani niin, että muut ihmiset näkisivät minut oikein?

Kaikkea tätä – terveyttä, sairautta, vammaisuutta ja vammattomuutta – läpäisee se yhteinen nimittäjä, että yhteiskunta tai yhteisö määrittelee ihmisten ominaispiirteitä toivottaviin ja epätoivottaviin, ihanteellisiin ja vieroksuttaviin. Näihin arvotuksiin perustuen yhteisöt tuottavat sekä konkreettista että sosiaalista arkkitehtuuria, jonka lomassa toisten on vaikeampi oppia, liikkua ja kommunikoida kuin toisten.

Olen oppinut viime aikoina paljon uutta siitä, mitä on tulla kohdelluksi näkyvästi sairaana ihmisenä.

Vaikka kalenteriini on merkitty paranemistani seuraavia ja tukevia lääkäri- ja fysioterapia-aikoja, en osaa paikantaa, missä tämä lääketieteellisen tarkasti aikaan ja paikkaan merkitty sairauteni lopulta sijaitsee. Ehkä sen rajat ovat minulle hämäriä, koska se on annettu minulle ulkoapäin, tai koska olen päättänyt kyseenalaistaa muiden mahdollisten diagnoosieni taustan ja syyt, ja näkemään sen yhteiskuntamme ja kulttuurimme oirehtimisena yhtä paljon kuin omanani.

Minun jaloissani ei ole kipua tai sairautta, kunhan en kävele niillä. Ei särkyä, ei ylitsepääsemätöntä väsymystä; samat oireilevat hartiajumit, joita olen jo vuosia aiheuttanut itse itselleni sitomalla rintani suunnilleen viikon joka ikinen päivä.

Ulkona liikkuminen ja uuteen elämään tottuminen on kuitenkin vaatinut eräänlaista henkistä kuntoutumista, toisinaan yksin ja toisinaan muiden tuella. Tästä tuesta olen sanomattoman kiitollinen. Tämä tarve tervehdyttävälle prosessille, matkalle pois patologisoivien tarinoiden piiristä, on kummunnut vuorovaikutuksen muutoksesta, joka on toisinaan hienovireistä, toisinaan selvästi aistittavissa.

Minun sairauteni on paperilla, vammaisuus taas viivähtää ihmisten katseissa hipaisten silloin tällöin kasvojani kuin varkain. Itse en varsinaisesti koe olevani sairas. Aikani ei käy pitkäksi, koska en odota ensi kuuta vaan elän tätä hetkeä ihan hirveällä kiireellä. Paranemista koskevat tiedustelut ja tsemppaamiset täyttävät kuitenkin arjen kohtaamiset: toistuvasti joku on pahoillaan; toistuvasti joku kysyy, milloin tuo sinun juttusi on ohi.

Intuitioni myös kertoo, että minuun kohdistuvat katseet ovat muuttuneet. Toivon ja uskon, että ne ovat ainakin potentiaalisesti myös jatkuvassa muutoksessa, suhteessa siihen millä tavoin kannan itseni ja merkitsen nämä katseet kehooni joka päivä.

Yksinäisyys on sitä, kun puolet bussin takaosasta tuijottaa korkeuksistaan pahoittelevana, vaivautuneena, ymmällään.

Minä yksin tiedän ja tunnen olevani vahva, ainakin hetkittäin. Miksi kukaan muu ei näe?

Listoista ja turhuudesta

Minä jos joku rakastan listoja.

Viime viikko oli alkujaan paska viikko. Tai sanotaan että oli muutama erittäin huono päivä. Tunsin olevani luuseri, kallisarvoisen hapen kuluttaja, maapinta-alan viejä, ihmisturhake. Huono omatunto louskutti leukojaan, enkä mielestäni ollut saanut aikaan yhtään mitään (joo, olen virallisesti sairaslomalla).

No kyllähän se olo sitten tasaantui, ja äkkäsin laatia listan kaikesta viime aikoina tekemästäni. En nyt ihan jokaista tiskaamani astiaa kirjannut, mutta kaiken vähänkään erityisen, mieltä painaneen tai normaalisti haastavan. Keksin lähimenneisyydestä 24 työmäärältään ja tärkeydeltään vaihtelevaa asiaa.

Onhan tämä tavallaan neuroottista oman tärkeyden ja tuottavuuden itselle profiloimista, mutta jos se parantaa oloa, niin oikeastaan aivan sama. On eri asia lamaantua tekemättömien asioiden edessä kuin päättää, että minulle on nyt tärkeää olla tekemättä mitään — ja laskin kyllä myös omien tunteiden ja jaksamisen kartoittamisen tehdyksi asiaksi. Sitäpaitsi en tietääkseni tehnyt mitään erityisen tuottavaa, että se siitäkin taakasta.

En myöskään tehnyt paljoakaan asioita joita piti, vaikka siihen olisi ollut paljon aikaa. Ahdistumisen ja lamauttavan itsesyytöksissä luuppaamisen sijasta on kuitenkin helpottavaa hahmottaa se (yhteiskunnan tai kalenterin mielestä) väärien asioiden paljous, jota on tehnyt vähintäänkin kadehdittavalla tarmolla ja spontaaniudella.