Kirjoista ja sotureista

Keskitalven juhlapyhät voivat olla haastavaa aikaa sekä yksin pärjääville että niille, joille joulurauhan julistus merkitsee seurassa vaikenemista, salailua tai säyseää yhdenmukaisuutta omien rajojen ja tarpeiden kustannuksella. Itse vietän taas perhejoulua, mutta moni valitsee nauttia lomasta valikoitujen läheisten kanssa kunnioittavassa ilmapiirissä, jossa saa peloitta olla oma itsensä.

Viime vuonna laadin itselleni manifestin: listasin ja tein asioita, joista pidän ja joita tarvitsen, ja ne saivat minut voimaan hyvin. Lupasin itselleni, että vedän rajat ennemmin kuin kiihdyn ja romahdan.

Tänä vuonna väistän ja otan itselleni tilaa. En nyt jaksa muuta kuin levätä, olen niin helvetin väsynyt. Lisäksi luen ja kirjoitan.

art by beth evans: http://butthorn.tumblr.com/

art by beth evans: butthorn.tumblr.com

 

En osta enkä saa joululahjoja. Jos olen viime vuosina saanut jotain teepakettia tai tummaa suklaata kestävämpää, se on ollut kirja. Kirjoja olen myös itse antanut, silloin kun lahjattomuus ei ollut vielä hyvässä yhteisymmärryksessä etukäteen sovittu selviö.

Kaksi vuotta sitten ostin äidilleni joululahjaksi Marja Björkin Pojan.

Poika on Makke-nimisen transsukupuolisen pojan tarina kasvamisesta, kivusta, kieltämisestä ja hyväksytyksi tulemisesta. Teos perustuu Björkin oman lapsen transkokemuksiin.

Romaanin heikkoja kohtia ovat kokemusmaailman hetkittäinen nyanssien puute ja filosofiattomuus, jotka resonoivat ikävästi setalaisen it gets better -kiiltokuvanarratiivin kanssa.

Enimmäkseen kerronnan suoraviivaisuus on kuitenkin rohkeaa ja vilpitöntä, ei niinkään yksinkertaistavaa. Karkeus on tarinan vahvuus ja kantava voima: se tekee kipeää ja ajaa kohti konflikteja ja ratkaisuja, muistuttaen ettei mikään sittenkään ole lopulta yksinkertaista. Välittäminen ei sulje pois väkivaltaa, eikä selvältäkään tuntuva kokemus omasta itsestä ole suora portti aikuisuuteen tai identiteetin rakentamiseen.

Äitini ei tietääkseni ole tullut lukeneeksi kirjaa. Voi myös olla, ettei hän ymmätänyt alkuunkaan eleen henkilökohtaisuutta, tai että hän ymmärsi, ja vaikeni. Olkoon miten vain, ja toistaiseksi niin.

Sukupuolen moninaisuutta ja transidentiteettejä käsittelevää proosaa tulee vastaan vain harvoin. Leslie Feinbergin esikoisromaani Stone Butch Blues (1993) on lukemistani kaunokirjallisuuden teoksista säväyttävimpiä. Teos ei ole varsinainen omaelämänkerta, mutta kokemusten, vääryyksien ja opetusten omakohtaisuus on ilmiselvää.

Jess Goldbergin kasvutarina kuljettaa lukijaa Yhdysvaltojen butch-alakulttuurissa ja työläiskaupunginosissa läpi surumielisten vuosikymmenien ja poliittisten muutosten. Vaikka sukupuolen moninaisuus törmää tarjolla olevien sanojen riittämätömättömyyteen, yhteiskunnallinen herääminen kuittaa päähenkilön epävarmuudet omasta itsestä. Poikkeavasta taustasta ja muuttuneista ajoista huolimatta Feinbergin kirjoittama päähekilö on lukuhistoriani samastuttavimpia.

Feinbergin teki rajoja ylittävää aktivismia myös elämäntyönään: HLBT-aktivismin lisäksi kirjailija toimi Yhdysvaltojen kommunistisessa työväenliikkeessä, ajoi alkuperäiskansojen oikeuksia ja vastusti aktiivisesti rasismia sekä muita sorron muotoja.

Myös Stone Butch Blues käsittelee avoimesti ja virheistä oppien sorron lukuisia akseleita paljon ennen aikaa, jolloin valkoiset, akateemiset feministit keksivät intersektionaalisuuden olevan siisti juttu. Kirjan hepreankielisen käännöksen tuotot menevät palestiinalaiselle HLBT-naisten järjestölle.

Feinberg kuoli 15 lokakuuta 2014 kroonisiin sairauksiin. Stone Butch Blues on ollut ladattavissa netistä alkuperäiskielellä ilmaiseksi vuodesta 2013. Ehdottomasti lukemisen arvoinen, ilmainen ja aineeton lahja itselle.

 

feinberg

Sisältövaroitus: seksuaalinen väkivalta, poliisiväkivalta

Määrittämätön kaatuminen tai putoaminen

Minulla on asiat enemmän kuin hyvin. Minulla on aina ollut valtavasti etuoikeuksia.

Minulla on niin valkoinen iho, että olen reissannut satoja, jopa tuhansia kilometrejä pitkin läntistä EU:ta kerta toisensa jälkeen joutumatta todistamaan kansalaisuuttani tai henkilöllisyyttäni kenellekään.

Korkeakoulututkinto, tai ainakin sellainen piti olla tuloillaan, kunnes ahdingosta ja tympääntymisestä akateemiseen koulutukseen kasvoi Goljat, jota tällainen keskittymiskyvytön ja kuriton maahinen väsyi selättämään. Sekin on valinta, ja vähemmän vaikea sellainen, jos tietää, että nurkan takaa löytyy kyllä itselle aina jotain. Paskaa enimmäkseen, mutta kultareunuksella kumminkin.

Keskipituisen, keskipainoisen, kahdella jalalla juoksevan ja kaksikätisen kehoni ulottuvuudet eivät olleet koskaan viestineet sairaudesta.

Sitten tapahtui diagnoosi. S92.0 Fractura calcanei l. S. vasemmassa ja S92.1 Fractura luxatio os tali oikeassa jalassa. Määrittämätön putoaminen tai kaatuminen.

Moni liikuntavammainen on terve ja silti liikuntarajoitteisempi kuin minä. Moni kroonisia sairauksia sairastava elää jatkuvien tai toistuvien kipujen ja väsymyksen kanssa, mutta hänen sairautensa ei näy ulospäin. Koska kaikki mitä minulle on vammaisuudesta opetettu, on normatiivisia toisintoja, yrityksiä rajata häilyvän terveyden käsitteen ulkopuolelle kaikki sinne kategorisesti sopimaton, en koe tietäväni vammaisuudesta paljon mitään. Vammaisuus kun ei ole sairautta. Vammasta ei (useinkaan) voi, eikä varsinkaan tarvitse, parantua.

Jotkut vammat kyllä altistavat sairauksille, jotkut sairaudet taas vammoille. Monen pitkäaikaissairaan oireilu on alkanut väliaikaisena ja sitten kroonistunut. On olemassa sairauksia, joihin ei ole olemassa hoitoa ja sellaisia, jotka ovat hoidettuina täysin oireettomia. Myös lääketieteen ja teknologian kehittyessä terveyden rajoja piirretään ja kategorioita määritellään uusiksi. En osaa sanoa, miten kaikki nämä terveyteen kietoutuvat kerronnat tulisi suhteuttaa toisiinsa; tuntuu, että taitoni nimetä ja paikantaa on puutteellinen.

Varmaa on se, että vammoja ja vammaisuuksia on monenlaisia, ja että vammaisten niputtaminen yhdeksi kategoriaksi, jonka vastakohtana ovat ei-vammaiset ihmiset, on siksi vähintäänkin epäilyttävää. Ihmistä, jolla on nuha, ei automaattisesti verrata ihmiseen, jolla on pisamia, keskivaikea masennus, musta tukka, eturauhassyöpä, kaksi kättä tai heroiiniriippuvuus. Vastaavasti ei voida olettaa, että vammaiset yksiselitteisesti tai välttämättä jakaisivat saman todellisuuden keskenään. Toisekseen vammaisuus määrittyy ennen kaikkea ympäröivän maailman materiaalisissa, sosiaalissa ja normatiivisissa esteissä, ei vammaisen yksilön ominaisuuksissa itsessään.

Minä olen sairaslomalla.

Minun diagnoosilleni on merkitty alku ja loppu kalenteriin, toisin kuin monelle muulle. Kehossani ja kalenterissani on sairastamiselle merkitty paikka ja aika. Loppuuko sairauteni siis yhtäkkisesti ja muuttuu sitten kuntoutumiseksi? Entä milloin kuntoutumisesta tulee terveyttä?

Tuleeko minusta edes terve? Entä ADHD: onko se häiriö, joka pitäisi diagnosoida, lääkitä ja hoitaa? Kenelle minun luovan, kaoottisen, hajamielisen, impulsiivisen, ihanan ja itkettävän arjen haasteeni ovat ensisijaisesti karhunpalvelus, minulle itselleni vaiko yhteiskunnalle? Kuka meistä on Goljat: minä, diagnoosi vaiko järjestelmä jonka kanssa painin? Jos oireilu on alisuoriutumista tehtävissä ja elämätilanteissa, joita minun ei ole soveliasta hoitaa ja elää tavalla jonka itse koen parhaaksi, onko se siis sittenkin vammaisuutta?

Entä transsukupuolisuus – onko se sairaus, häiriö, elämäntilanne vaiko kitkaa minun ja ympäröivän maailman välissä? Omasta mielestäni kelpaan tällaisena. Ketä tai mitä siis korjataan, jos korjataan minun sukupuoltani niin, että muut ihmiset näkisivät minut oikein?

Kaikkea tätä – terveyttä, sairautta, vammaisuutta ja vammattomuutta – läpäisee se yhteinen nimittäjä, että yhteiskunta tai yhteisö määrittelee ihmisten ominaispiirteitä toivottaviin ja epätoivottaviin, ihanteellisiin ja vieroksuttaviin. Näihin arvotuksiin perustuen yhteisöt tuottavat sekä konkreettista että sosiaalista arkkitehtuuria, jonka lomassa toisten on vaikeampi oppia, liikkua ja kommunikoida kuin toisten.

Olen oppinut viime aikoina paljon uutta siitä, mitä on tulla kohdelluksi näkyvästi sairaana ihmisenä.

Vaikka kalenteriini on merkitty paranemistani seuraavia ja tukevia lääkäri- ja fysioterapia-aikoja, en osaa paikantaa, missä tämä lääketieteellisen tarkasti aikaan ja paikkaan merkitty sairauteni lopulta sijaitsee. Ehkä sen rajat ovat minulle hämäriä, koska se on annettu minulle ulkoapäin, tai koska olen päättänyt kyseenalaistaa muiden mahdollisten diagnoosieni taustan ja syyt, ja näkemään sen yhteiskuntamme ja kulttuurimme oirehtimisena yhtä paljon kuin omanani.

Minun jaloissani ei ole kipua tai sairautta, kunhan en kävele niillä. Ei särkyä, ei ylitsepääsemätöntä väsymystä; samat oireilevat hartiajumit, joita olen jo vuosia aiheuttanut itse itselleni sitomalla rintani suunnilleen viikon joka ikinen päivä.

Ulkona liikkuminen ja uuteen elämään tottuminen on kuitenkin vaatinut eräänlaista henkistä kuntoutumista, toisinaan yksin ja toisinaan muiden tuella. Tästä tuesta olen sanomattoman kiitollinen. Tämä tarve tervehdyttävälle prosessille, matkalle pois patologisoivien tarinoiden piiristä, on kummunnut vuorovaikutuksen muutoksesta, joka on toisinaan hienovireistä, toisinaan selvästi aistittavissa.

Minun sairauteni on paperilla, vammaisuus taas viivähtää ihmisten katseissa hipaisten silloin tällöin kasvojani kuin varkain. Itse en varsinaisesti koe olevani sairas. Aikani ei käy pitkäksi, koska en odota ensi kuuta vaan elän tätä hetkeä ihan hirveällä kiireellä. Paranemista koskevat tiedustelut ja tsemppaamiset täyttävät kuitenkin arjen kohtaamiset: toistuvasti joku on pahoillaan; toistuvasti joku kysyy, milloin tuo sinun juttusi on ohi.

Intuitioni myös kertoo, että minuun kohdistuvat katseet ovat muuttuneet. Toivon ja uskon, että ne ovat ainakin potentiaalisesti myös jatkuvassa muutoksessa, suhteessa siihen millä tavoin kannan itseni ja merkitsen nämä katseet kehooni joka päivä.

Yksinäisyys on sitä, kun puolet bussin takaosasta tuijottaa korkeuksistaan pahoittelevana, vaivautuneena, ymmällään.

Minä yksin tiedän ja tunnen olevani vahva, ainakin hetkittäin. Miksi kukaan muu ei näe?

Salee joku fägäri

Hei mitä mitä onks toi muija vai jätkä, toi tos pysäkillä?

Ai toi jol on lippis joka tos on ton mimmin kaa?

Hmm no se voi tietty olla muija jol on vaa tosi lyhyet hiukset?

On se jäbä iha selvästi. Kai. Emmätiiä!

Salee joku fägäri! Hei meiän bussi tulee!

Tarkkanäköistä porukkaa nämä nuorisolaiset!