Tätä pelkäsin eniten 6.12.

Itsenäisyyspäivän iltana väistelin Hietaniemenkadun kulmassa poliisiautoja, jotka tekivät kohdallani äkkikäännöksiä ja ajoivat suoraan päin. Ylitin kadun suojatietä pitkin, väistin yhtä autoa, sitten toista. Takaisin jalkakäytävälle päästyäni (kadun toisella puolella maija oli ajanut kävelytiellä vastaan eikä vaikuttanut siltä, että kuskia kiinnostaisi pysäyttää) olin tulla yli ajetuksi.

Välikohtaus tapahtui siinä vaiheessa iltaa, kun seuraamani äärioikeiston marssi oli jo hyvän matkaa haustausmaan suojissa. Antifasistinen vastamielenosoitus oli jossain kaukana saamassa osansa itsenäisen Suomen teleskooppipampuista ja projektiileista.

Minulla on kaksi murtunutta jalkaa, joiden liikelaajuus on merkittävästi huonontunut ja sietokyky kävelyaskelta kovemmille tärähdyksille, silloin kun niillekään, on lähelle nolla. En voi kiihdyttää askeliani, hypätä, juosta ja astua sivuun. Tämä on myös syy siihen, että erkaannuin fasismin vastaisen Vapaus pelissä -mielenosoituksen riveistä ennen kuin tilanne alkoi kärjistyä ja kuljin Töölön katuja omia reittejäni.

Muistan ajatelleeni, että sinivuokoilla taitaa olla vähän rankempi sunnuntaivuoro takana ja hermo kireällä.

Eikä ihme: sellainen robocop-lauma niin isojen aseiden kanssa, ja silti Hesperian esplanadille “saarrettu” vastamielenosoitus onnistui juoksuttamaan poliisia pitkin Töölöä, pysäyttämään liikenteen 612-kulkueen edestä (joskin vain muutamiksi minuuteiksi) ja pääsemään kahdesti huutoetäisyyden päähän rasisteista.

Tämä siitä huolimatta, että poliisi sulki lukuisia katuja, jalkautti siviilipoliiseja ja kuvaajia Töölön kaduille, tarkasti etenkin nuorilta näyttävien ihmisten reppuja ja henkilöllisyyspapereita, piti koiria ja hevosia valmiudessa ja käytti pamppujen lisäksi uusia voimakeinoja.

Olen todistanut vastaavanlaista kostonhimoa ennenkin. Tällä kertaa Suomen poliisi pääsi kokeilemaan uusia lelujaan mielenosoittajiin.

Mörkö on poliisin uudehko, isokokoinen joukkojenhallinta-ajoneuvo. Paljon huomiota saanut FN303 taas on paineilmalla projektiileja ampuva ase, jonka voima vastaa poliisin sanojen mukaan teleskooppipampulla lyömistä. Valmistajan mukaan sen lähtönopeus on 85—91 metriä sekunnissa ja osuma päähän tai kaulaan voi tappaa.

Ase ei ole uusi, vaan poliisi sai sen käyttöönsä jo kevättalvella 2014. Antti Rautiainen pohdiskeli aseen käyttöönoton taustalla olevia tapahtumia blogissaan jo vappuna 2014, jolloin ase oli ensi kertaa esillä joukkojenhallintatilanteessa.

Vaikka epätodellinen olo on hälventynyt ja itsenäisyyspäivän tapahtumista on pikkuhiljaa muodostunut jonkinlainen kokonaisuus, en oikein osaa olla ihmeissäni tai järkyttynyt. Se ei tarkoita, etteikö poliisin väkivallan käyttö olisi ollut pelottavaa: se oli sitä niin läheltä katsottuna kuin uutiskuvissakin.

Kyse on ennemminkin siitä, etten näe tapahtumissa mitään kovin yllättävää. Itsenäinen Suomi 2015 on ruma ja pelottava näky, enkä tarkoita nyt yhtä marssia vaan koko yhteiskunnan tilaa.

Lyhytkin katsaus menneeseen vuoteen on synkkä. Syksyn aikana vastaanottokeskuksiin on heitetty polttopulloja ja niiden asukkaita ja työntekijöitä on häiritty. Tasa-arvon ja moninaisuuden puolestapuhujat kautta laitain ovat yhä useammin vihakirjoittelun kohteina. Valtakunnallisen feministijärjestön työntekijöille soitettiin marraskuussa ammuskelun ääniä ja väkivaltaviittauksia sisältäviä anonyymejä puheluita.

Moni rodullistettu ystäväni on todennut, että kysymyksiä heidän taustastaan sekä syistään ja motiiveistaan elää Suomessa esitetään useammin kuin koskaan ennen.

Liberaalit instituutiot tai järjestötahot eivät ole vaivautuneet tai onnistuneet organisoimaan rasismin ja fasismin vastaista liikehdintää Suomessa, vaikka sille olisi huutava tarve.

Hajutonta ja mautonta hyvän mielen osoittamista on organisoitu yksittäisten ihmisten aloitteesta sosiaalisessa mediassa. Meillä on unelma -monikulttuurisuusajoista suurimmassa ja ehkä pöhköimmässä päästettiin ääneen rasistisia liikkeitä elämäntyönään rakentanut Matias Turkkila. Turkkilan puheelle buuaavia ohjeistettiin lavalta käsin dialogiin ja pitämään “turvat kiinni saatana” (videolla n. 0:20—1:00).

Tällaisen kokoontumisajon kutsuminen monikulttuurisuuden puolustamiseksi vesittää sanan merkitystä entisestään, ja sen määritteleminen mielenosoitukseksi tuntuu lähinnä masentavalta vitsiltä.

Anarkististen, antifasististen ja feminististen koalitioiden lisäksi Rajat kiinni -kiertuetta ja muuta rasistien julkista meuhkaamista vastaan ovat jalkautuneet uskottavalla analyysillä, tarmolla ja retoriikalla ainoastaan rasististen ristiretkien suututtamat, vapaata liikkuvuutta vilpittömästi puolustavat tornio-haaparantalaiset viime lokakuussa.

Samaan aikaan Suomen poliittinen ilmapiiri muistuttaa päivä päivältä enemmän Lapuan lakeja.

Ihmisarvon määrittelyä ihonvärin perusteella, julkisia natsitervehdyksiä, Helsingin keskustassa pidettyjä puheita etnisistä puhdistuksista, vaatimuksia hukuttaa ja jättää tuhansia ihmisiä heitteille, toivomuksia että rasismin vastustajat joukkoraiskattaisiin, polttopulloiskuja, tappelukoiria ulkoiluttavia suojelupartioita… Kaduilla tähän fasistisen puheen ja liikehdinnän normalisoitumiseen on toistuvasti puuttunut yksin anti-autoritaarinen ruohonjuuritason liike “väkivaltaisuuksillaan” — siis huudoilla, pilleillä, rummuilla, tiesuluilla.

Poliisi, vaikutusvaltaiset tiedotusvälineet ja sosiaalisen median innokkaat tukiopettajat rakentavat tahoillaan diskurssia väkivaltaisesta äärivasemmistosta ja syyttävät sitten anarkisteja antirasistisen liikkeen marginalisoimisesta.

Tämän tasoinen kykenemättömyys tai haluttomuus nähdä oikeistolaisen mediapelin ja poliisin tiedotustaktiikan ympäri on hämmästyttävää. Miten erojen hahmottaminen tai puolen valitseminen vaihtoehdoista fasisti >< itsepuolustuksen hyväksyvä antirasisti voi olla niin helvetin vaikeaa?

On totta, että väkivallan uhalla leikkivän Vapaus pelissä -manifestin retoriikka jätti monet kylmäksi ja kärjisti kenties tieten tahtoen mielenosoitusten vastakkainasettelua.

Rajojen avaamista vaativia ja antifasistisia mielenilmauksia on kuitenkin mustamaalattu vuosikausia. Sormella osoitteluun ja toimijoiden demonisointiin on riittänyt syyksi jo se, että liike on kieltäytynyt henkilöimästä tai institutionalisoimasta antirasismia ja että se on alusta alkaen vastustanut poliisin yrityksiä tukahduttaa protestit ja typistää ne mitäänsanomattomaksi seisoskeluksi.

Nimittämällä militanttia retoriikkaa pelkäämättömiä mielenosoittajia väkivaltaisiksi anarkisteiksi poliisi osti jo aikoja sitten halpaan hintaan valtamedialta mandaatin valita puolensa (oikea laita, ei sinänsä yllättävää) ja uutiskärkensä etukäteen, lietsoa pelkoa ja harjoitella vähemmän kuolettavien* mellakka-aseiden käyttöä.

Se hankki tiedotusvälineiden, sotaveteraanien, iltapukubingoajien ja niin kutsutun kansalaisyhteiskunnan silmiä räpäyttämättä oikeutuksen taas yhteen tarkkaan suunniteltuun operaatioon, joka muistutti taas hiukan enemmän kaupunkisodankäyntiä.

Se, milloin kuula-aseella selkään paukuttelusta tulisi osa suomalaista joukkojenhallintaa, oli kai lopulta vain ajan kysymys. Itse en ole kohta kymmeneen vuoteen jaksanut tai osannut uskoa, että poliisi oikeasti suojelisi edes vähän sinnepäin, saati sitten aukottomasti, vapautta, oikeudenmukaisuutta tai tasa-arvoa.

Itsenäisyyspäivän operaatio oli rumaa katsottavaa, mutta se oli vain yksi uutiskynnyksen ylittävä kulmakivi vähintäänkin yhtä pelottavien tapahtumien sarjassa.

Pelottavaa oli poliisin valmisteluja ja median taivastelua koskevan kriittisen keskustelun hiljaisuus.

Pelottavaa oli se, mitä näin itsenäisyyspäivänä poliisirivistöjen toisella puolen.

Lyhyen rampa vs. poliisiautot -episodin jälkeen, äärioikeiston kulkueen jo marssittua sisälle Hietaniemen hautausmaalle, läksin muutaman tutun kanssa rasistien perään. Sovimme, että puhuisimme vain suomea, sitäkin mahdollisimman hiljaisella äänellä ja vähän. Naamat peruslukemilla kuljimme läpi porteista, joiden luona patsasteli 612-mielenosoituksen omia järjestyksenvalvojia.

Pimeää hautausmaata täplittivät tuhannet ulkotulet ja hautakynttilät, keskikäytävällä oli ruuhkaksi asti ihmisiä. Paikalla oli jokunen viinaa kippaava ja finlandiaa ohi sävelen virittelevä “en ole rasisti mutta” -rasisti, jotka muistan nähneeni samat junttipipot päässä ja yhtä päihtyneinä myös Rajat kiinni -kokoontumisissa. Oli tyyliuskollisia bonehead-natseja ja Saksan armeijan takkeja.

Näkyvimmin paikalla oli kuitenkin porvarillista äärioikeistoa soihtuineen, kransseineen ja villakangastakkeineen, taputtelemassa Suomen Sisun ja Vastarintaliikkeen edustajia selkään iloisessa ja veljellisessä hengessä.

Satoja ja taas satoja ihmisiä.

Ja niitä lapsiperheitä. Lapsia, joille kävelyretkestä lahtarin haudalle muodostuu itsenäisyyspäivän perinne ennen kuin he oppivat lukemaan tai kirjoittamaan mannerheim. Ei paljoa naurattanut. Tämä jos mikä on rumaa, oksettavaa, pelottavaa.

Ai niin. Hautausmaan sisällä ei ollut näkyvästi läsnä yhtäkään poliisia.

dont keep calm when

* Englanniksi FN303:n määritelmä on “less lethal weapon” eli vähemmän tappava ase. Suomenkielisellä wikipedia-sivulla käytetään kuula-aseesta nimitystä ei-tappava ase; myös non-lethal weapon ja less lethal weapon -määritelmät menevät sivustolla sekaisin.