Kirjoista ja sotureista

Keskitalven juhlapyhät voivat olla haastavaa aikaa sekä yksin pärjääville että niille, joille joulurauhan julistus merkitsee seurassa vaikenemista, salailua tai säyseää yhdenmukaisuutta omien rajojen ja tarpeiden kustannuksella. Itse vietän taas perhejoulua, mutta moni valitsee nauttia lomasta valikoitujen läheisten kanssa kunnioittavassa ilmapiirissä, jossa saa peloitta olla oma itsensä.

Viime vuonna laadin itselleni manifestin: listasin ja tein asioita, joista pidän ja joita tarvitsen, ja ne saivat minut voimaan hyvin. Lupasin itselleni, että vedän rajat ennemmin kuin kiihdyn ja romahdan.

Tänä vuonna väistän ja otan itselleni tilaa. En nyt jaksa muuta kuin levätä, olen niin helvetin väsynyt. Lisäksi luen ja kirjoitan.

art by beth evans: http://butthorn.tumblr.com/

art by beth evans: butthorn.tumblr.com

 

En osta enkä saa joululahjoja. Jos olen viime vuosina saanut jotain teepakettia tai tummaa suklaata kestävämpää, se on ollut kirja. Kirjoja olen myös itse antanut, silloin kun lahjattomuus ei ollut vielä hyvässä yhteisymmärryksessä etukäteen sovittu selviö.

Kaksi vuotta sitten ostin äidilleni joululahjaksi Marja Björkin Pojan.

Poika on Makke-nimisen transsukupuolisen pojan tarina kasvamisesta, kivusta, kieltämisestä ja hyväksytyksi tulemisesta. Teos perustuu Björkin oman lapsen transkokemuksiin.

Romaanin heikkoja kohtia ovat kokemusmaailman hetkittäinen nyanssien puute ja filosofiattomuus, jotka resonoivat ikävästi setalaisen it gets better -kiiltokuvanarratiivin kanssa.

Enimmäkseen kerronnan suoraviivaisuus on kuitenkin rohkeaa ja vilpitöntä, ei niinkään yksinkertaistavaa. Karkeus on tarinan vahvuus ja kantava voima: se tekee kipeää ja ajaa kohti konflikteja ja ratkaisuja, muistuttaen ettei mikään sittenkään ole lopulta yksinkertaista. Välittäminen ei sulje pois väkivaltaa, eikä selvältäkään tuntuva kokemus omasta itsestä ole suora portti aikuisuuteen tai identiteetin rakentamiseen.

Äitini ei tietääkseni ole tullut lukeneeksi kirjaa. Voi myös olla, ettei hän ymmätänyt alkuunkaan eleen henkilökohtaisuutta, tai että hän ymmärsi, ja vaikeni. Olkoon miten vain, ja toistaiseksi niin.

Sukupuolen moninaisuutta ja transidentiteettejä käsittelevää proosaa tulee vastaan vain harvoin. Leslie Feinbergin esikoisromaani Stone Butch Blues (1993) on lukemistani kaunokirjallisuuden teoksista säväyttävimpiä. Teos ei ole varsinainen omaelämänkerta, mutta kokemusten, vääryyksien ja opetusten omakohtaisuus on ilmiselvää.

Jess Goldbergin kasvutarina kuljettaa lukijaa Yhdysvaltojen butch-alakulttuurissa ja työläiskaupunginosissa läpi surumielisten vuosikymmenien ja poliittisten muutosten. Vaikka sukupuolen moninaisuus törmää tarjolla olevien sanojen riittämätömättömyyteen, yhteiskunnallinen herääminen kuittaa päähenkilön epävarmuudet omasta itsestä. Poikkeavasta taustasta ja muuttuneista ajoista huolimatta Feinbergin kirjoittama päähekilö on lukuhistoriani samastuttavimpia.

Feinbergin teki rajoja ylittävää aktivismia myös elämäntyönään: HLBT-aktivismin lisäksi kirjailija toimi Yhdysvaltojen kommunistisessa työväenliikkeessä, ajoi alkuperäiskansojen oikeuksia ja vastusti aktiivisesti rasismia sekä muita sorron muotoja.

Myös Stone Butch Blues käsittelee avoimesti ja virheistä oppien sorron lukuisia akseleita paljon ennen aikaa, jolloin valkoiset, akateemiset feministit keksivät intersektionaalisuuden olevan siisti juttu. Kirjan hepreankielisen käännöksen tuotot menevät palestiinalaiselle HLBT-naisten järjestölle.

Feinberg kuoli 15 lokakuuta 2014 kroonisiin sairauksiin. Stone Butch Blues on ollut ladattavissa netistä alkuperäiskielellä ilmaiseksi vuodesta 2013. Ehdottomasti lukemisen arvoinen, ilmainen ja aineeton lahja itselle.

 

feinberg

Sisältövaroitus: seksuaalinen väkivalta, poliisiväkivalta