Ihminen vs. kone

UM, Matkustustiedotteet, 16.1.2017

“Afganistan: matkustustiedote

Turvallisuustaso

Vältä kaikkea matkustamista

 

Muut turvallisuustason tiedot

Turvallisuustilanne on kriittinen tai heikko koko maassa, vaikka tilanteessa on myös alueellisia eroja. Välttämättömissä asioissa Afganistaniin matkustavien ulkomaalaisten on noudatettava erityistä varovaisuutta sekä varmistettava ennalta turvallisuusjärjestelyjensä luotettavuus niin liikkumisen kuin majoituksen ja muiden mahdollisten oleskelupaikkojen osalta. (…)

 

Yleinen turvallisuustilanne

Afganistan on konfliktimaa, jossa väkivallan uhka on erittäin korkea. Varsinkin alueilla, joissa on kapinallistoimintaa, on aseellisten hyökkäyksien ja räjähteiden uhka.”

Tähän kaikki kiteytyy. Oli muuten raskas maanatai. Ja tiistai.

Kolmisen sataa ihmistä vastaan poliisi, maahanmuuttovirasto ja charter-lento, joka vei joukon Suomeen turvallisemman, paremman elämän toivossa tulleita takaisin Afganistaniin, lähemmäs kuolemaa.

Kone nousi ja fasismin yö laskeutui, vastarinnasta huolimatta. Minä itkin.

Ja heti seuraavana päivänä saapuessani työpäivän jälkeen jokseenkin ryytyneenä Helsingin keskustaan sain kuulla, että joukko irakilaisia on haettu Tampereen lähiseudun vastaaottokeskuksista poliisiaseman putkaan. Heidän mahdollista käännytystään suunniteltiin ehkä samaksi illaksi. Varmistusta sille, olivatko käännytykset vapaaehtoisia, väkisin karkotuksia vaiko kaikkea siltä väliltä, oli jokseenkin mahdotonta saada. Epäilyttävää ja pelottavaa oli puhelinyhteyden äkillinen katkeaminen kaikkiin kiinniotettuihin.

Repussa nippu käännytyksestä kertovia lentolehtisiä ja edellisen illan Vaihtuvien Tilanteiden varalle ostamani halpislentoyhtiön lippu kourassa tein täyskäännöksen ja suuntasin Helsinki-Vantaan lentokentälle, jossa lähdin sydän hakaten juoksemaan kohti Turkish Airlinesin erästä iltalentoa.

Pakkokäännytyksiin Suomesta ja muista Euroopan maista osallistuu lukuisia lentoyhtiöitä. Edellisen päivän Kabulin lento oli tsekkiläisen Travel Services Airlines -lentoyhtiön charter-lento. Se suhmuroitiin ilmaan vastamielenosoittajien silmien edessä 3.4. klo 23 aikaan illalla Helsinki-Vantaan syrjäisestä liikelentoterminaalista. Suuri osa käännytyksistä, myös poliisin saattojoukon “turvaamista” pakkokäännytyksistä, tehdään kuitenkin aivan tavallisilla matkustajalennoilla, sellaisilla kuin tämäniltainen. Turkish Airlines on tyypillinen, välipitämättömyydessä kunnostautunut käännytettävien lennättäjä useissa Pohjoismaissa.

Turkish Airlines ja mainonnan ironiaa

Ottelussa vastaan Helsinki-Vantaan lentokenttää tällainen lempeän ärhäkkä, mutta auttamattoman pieni, tavallinen ja vaikutusvallaton ihminen, vänkäämässä rajavartijoilta lupaa päästä lentokapteenin puheille, oli auttamattoman alakynnessä. Tietoa, aikaa ja kortteja oli käytössä liian vähän. Minä olin auttamattomasti jäljessä ja auttamatoman yksin.

Minä myöhästyin. Taas katsoin kun kone nousi, ja taas minä itkin.

Olin ihan helvetin väsynyt ja pettynyt. Menetys laukaisee tyypillisesti ihmisessä syyllisyyden tunteita ja taipumuksen vajota suremaan kadotettuja mahdollisuuksia. Ja niitä riittää. Kuten Nasima Razmyar oli todennut Helsinki-Vantaan liikelentoportilla edellisenä iltana juuri hetki koneen noustua:

“Mä tiedän että jokainen joka täältä lähtee tänään pois tietää sen sydämissään ja mielissään, että mitä mä oisin voinu tehdä enemmän. Mä tiedän sen. Mua itkettää. Mä oon pahoillani. Mä en oo tehny tarpeeks. Mut täällä on tuhansia joiden puolesta meidän pitää tehdä vielä jotain.”

En koskaan oikeastaan lakkaa tuntemasta itseäni liian pieneksi, voimiani riittämättömiksi niin suuren koneen edessä. Toisaalta taas maanantaina 3.4. olimme sisuuntuneita ja vihaisia, ja mikä tärkeintä, vihdoinkin liikkeellä ja vihdoinkin yhdessä. En ole koskaan ennen todistanut suomessa mitään vastaavaa: ensin muutamia ihmisiä kokoontumassa Metsälän säilöönottokeskukselle ja sitten kasvavana joukkona Pasilan poliisiaseman eteen; muutamassa tunnissa kymmeniä ja satoja saapumassa joka ilmansuunnasta matkustajakoneiden lähtöaulaan ja juoksemassa määrätietoisina jonoina liikelentoterminaalin portille. Kauan odotettua toisilleen tuntemattomien ihmisten jaettua epäuskoa, surua ja sisuuntumista.

Sitäpaitsi lopettaminen ei ole vaihtoehto. Ei metsä heittäydy hakkuukoneiden edessä maahan siisteihin riveihin makaamaan vain, koska kaatuminen on joskus väistämätöntä. Ei omaa oikeudentajua ja toimintaa punnita vasten maailman pahuuksien loputtomuutta, vaan jotta voisimme elää itsemme kanssa. Jotkut asiat on vain tehtävä, koska niin on oikein.

Näissä solidaarisuusoperaatioissa tehdään villejä arvauksia, juostaan pää kolmantena jalkana, tiedotetaan miten milloinkin pystytään, toivotaan parasta, itketään ja sitten opitaan paremmiksi. Ensi kerralla minä olen vahvempi, me olemme vahvempia, Migrin ja poliisin on syytäkin pelätä. Koska kyllä, minä näen teidän lävitsenne, tiedotteidenne ja twitter-päivitystenne ja ajovaloihin jähmettyneen säikähtäneen vauhkopeuran propagandanne lävitse minä näen:

teitä pelottaa se kun me saamme tarpeeksemme.

Teitä pelottaa meidän epäpyhä allianssimme: afgaanit ja irakilaiset solidaarisina toistensa rinnalla; pappeja vähän joka kirkosta seisomassa poliisien edessä uhmakkaina mustissaan, värikkäisiin huiveihin kääriytyneitä anarkisteja kävelemässä käsi kädessä heidän kanssaan; tavallisia tallaajia asettumassa kaltaisiamme ihmisiä kuljettavien poliisiautojen tielle; kuljetusalan duunareita kieltäytymässä oikeusmurhaan osallistumisesta.


Teitä pelottaa suomi100-historiikin sivujen likaantuminen niiden verestä, joita kehtasitte kutsua nimillä tulva, virta ja kriisi; teidän rikkomustenne vakavuus välähdyksenä lastenlastenne silmissä.

Minuakin pelottaa päivittäin, kun mietin miten me oikein jaksamme, ja miten meidän käy tässä rikkinäisessä maailmassa.

Vaan minkäs teet. “Eespäin”, sanoi mummo lumessa, kun ryhtyi pakolaiseksi vuonna 1941. Saattoipa isänsä sanoa samaa vuonna 1918, vaikka silloinen pakoreitti kulki rajan yli juurikin päinvastaiseen suuntaan.

Eivät olleet erityisen yksinkertaisia tai kansallismielisen sankarihistorian uhrikertomukseen mutkattomasti solahtavia pakolaistarinoita kumpikaan. Jos aikalaisviranomaiset olisivat päättäneet heidänkin kelpaamattomuudestaan nykypäivän ammatinsa harjoittajien veroisella vihamielisellä ja systemaattisella virkainnolla — kyseenalaistaneet, väheksyneet, sivuuttaneet ja tulkanneet päin helvettiä — niin ei olisi minuakaan tässä parhaillaan kiukkuamassa. Ettäs tiedätte. Minä olen syntynyt tähän maailmaan muun muassa siksi, että eräs valkoinen mies, sotilas ja vartija antoi antoi inhimillisyyden hetkellä minun vangitulle isoäidin äidilleni 10 minuuttia aikaa paeta vessan ikkunasta. Se riitti hyvin.

P.S. On oikeastaan se ja sama, olivatko koneessa olleiden vanhempien lapset 13- vai 19-vuotiaita tai oliko käännytettävistä ihmisistä yksi raskaana vai ei*. Ketään ei tule pakkopalauttaa, oikeus turvaan ja elämään on kaikilla, piste.

P.S.S. Täytyy tähän syssyyn vielä mainita, että sain kuulla myös yhden suuren ja itkettävän ilouutisen ihan äskettäin. Että ei se paska lapioimalla lopu, mutta niin ei kevätesikkokaan lakkaa lannassa kasvamasta. Minulle tärkeä ihminen — kärsivällinen neuvottelija, inspiroiva agitaattori ja periksiantamaton taistelija — on saanut tänään oleskeluluvan.

Rakas ystävä, veli ja toveri: sinä ja kanssaprotestoijasi olette opettaneet suomelle ja suomalaisille heistä itsestään jotakin niin suurta, etteivät he sitä vielä itse edes tajua. Me tänne seitsemän oikean maahan, maailman pimeään ja kylmään nurkkaan syntyneet olemme siitä teille suuressa kiitollisuudenvelassa.

Me olemme monta kertaa tervehtineet toisiamme lopen uupuneina. Minun on nyt korkea aika mennä nukkumaan. Toivon, että sinä nukut parhaillaan yötäsi hyvin; ei siksi että olet niin väsynyt, vaan koska olet turvassa.

 

*Koneessa olleiden perheiden lapset olivat täysi-ikäisiä. Yksi perhe, jossa oli alaikäisiä lapsia, sekä yksi raskaana oleva afgaani otettiin kiinni. Heitä uhkasi käännytys, jolta he toistaiseksi välttyivät täpärästi kansalaistoimijoiden tuen ja vastarinnan ansiosta. Suomesta on aiemmin pakkopalautettu alaikäisiä sekä yksin että perheineen, ja sitä tullaan yrittämään vastaisuudessankin. Kyse ei siis ollut mistään poliisin korjaamasta yksittäisestä “virheestä”.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *