Ihminen ja kone

 

 

UM, Matkustustiedotteet, 16.1.2017

“Afganistan: matkustustiedote

Turvallisuustaso

Vältä kaikkea matkustamista

 

Muut turvallisuustason tiedot

Turvallisuustilanne on kriittinen tai heikko koko maassa, vaikka tilanteessa on myös alueellisia eroja. Välttämättömissä asioissa Afganistaniin matkustavien ulkomaalaisten on noudatettava erityistä varovaisuutta sekä varmistettava ennalta turvallisuusjärjestelyjensä luotettavuus niin liikkumisen kuin majoituksen ja muiden mahdollisten oleskelupaikkojen osalta. (…)

 

Yleinen turvallisuustilanne

Afganistan on konfliktimaa, jossa väkivallan uhka on erittäin korkea. Varsinkin alueilla, joissa on kapinallistoimintaa, on aseellisten hyökkäyksien ja räjähteiden uhka.”

Paljon kiteytyy Ulkoministeriön suomalaisille suunnattuun matkustustiedotteeseen. Tämä teksti on kirjoitettu pakkopalautuksista, mutta Irakiin ja Afganistanin palautettuja ihmisiä en voinut nähdä tai kuulla: minä en tiedä heidän pelkojaan tai ajatuksiaan, sillä heidät revittiin pois yhteydestämme. On vain kaksi reissua lentokentälle. Jälkimmäisen tein yksin, ensimmäisen yhdessä. Tämä teksti on siis sivullisen ääni, jossa esiintyvät kolmisensataa mielenosoittajaa, poliisi, maahanmuuttovirasto, charter-lento, joka “palautti” turvallisemman, paremman elämän toivossa Suomeen tulleita takaisin Afganistaniin, lähemmäs kuolemaa. Minua etoo sana palauttaminen: siirtolaiset eivät ole väärään osoitteeseen päätynyttä valtion omaisuutta, jonka voi toimittaa takaisin lähettäjälle. Ei ihminen ole postipaketti.

Koneessa olleiden perheiden lapset olivat täysi-ikäisiä. Yksi perhe, jossa oli alaikäisiä lapsia, sekä yksi raskaana oleva afgaani otettiin kiinni. Heitä uhkasi käännytys, jolta he toistaiseksi välttyivät täpärästi kansalaistoimijoiden tuen ja vastarinnan ansiosta. Suomesta on aiemmin pakkopalautettu alaikäisiä sekä yksin että perheineen, ja sitä tullaan yrittämään vastaisuudessankin. Kyse ei siis ollut mistään poliisin korjaamasta yksittäisestä “virheestä”. On saivartelua, olivatko koneessa olleiden vanhempien lapset 13- vai 19-vuotiaita tai oliko käännytettävistä ihmisistä yksi raskaana vai ei. Ketään ei tule pakkopalauttaa, oikeus turvaan ja elämään on kaikilla, piste.

Kone kuitenkin nousi ja yö laskeutui, vastarinnasta huolimatta. Minä itkin.

Heti seuraavana päivänä, saapuessani työpäivän jälkeen jokseenkin ryytyneenä Helsingin Rautatientorille ja turvapaikanhakijoiden mielenosoitusteltalle, sain kuulla että joukko irakilaisia on haettu Tampereen lähiseudun vastaaottokeskuksista poliisiaseman putkaan. Heidän mahdollista käännytystään suunniteltiin ehkä samaksi illaksi. Varmistusta sille, olivatko käännytykset vapaaehtoisia, väkisin karkotuksia vaiko kaikkea siltä väliltä, oli jokseenkin mahdotonta saada. Epäilyttävää ja pelottavaa oli puhelinyhteyden äkillinen katkeaminen kaikkiin kiinniotettuihin.

Pakkokäännytyksiin Suomesta ja muista Euroopan maista osallistuu lukuisia lentoyhtiöitä. Edellisen päivän Kabulin lento oli tsekkiläisen Travel Services Airlines-lentoyhtiön charter-lento. Se suhmuroitiin ilmaan vastamielenosoittajien silmien edessä 3.4. klo 23 aikaan illalla Helsinki-Vantaan syrjäisestä liikelentoterminaalista. Suuri osa käännytyksistä, myös poliisin saattojoukon “turvaamista” pakkokäännytyksistä, tehdään kuitenkin aivan tavallisilla matkustajalennoilla, sellaisilla kuin tämäniltainen. Turkish Airlines on tyypillinen, välipitämättömyydessä kunnostautunut käännytettävien lennättäjä useissa Pohjoismaissa.

Turkish Airlines ja mainonnan ironiaa

Edellisenä iltana Vaihtuvien Tilanteiden Varalle ostamani halpislentoyhtiön lippu kourassa tein täyskäännöksen ja läksin sydän hakaten Helsinki-Vantaan lentokentälle, jossa suuntasin kohti Turkish Airlinesin erästä iltalentoa. Ottelussa vastaan Helsinki-Vantaan lentokenttää tällainen ärhäkkä, mutta auttamattoman pieni, tavallinen ja vaikutusvallaton ihminen, vänkäämässä rajavartijoilta lupaa päästä lentokapteenin puheille, oli auttamattoman alakynnessä. Tietoa, aikaa ja kortteja oli käytössä liian vähän. Minä olin auttamattomasti jäljessä ja auttamatoman yksin. Minä myöhästyin. Taas yksi kone nousi.

En ehkä koskaan lakkaa tuntemasta itseäni liian pieneksi, voimiani riittämättömiksi näin suurten koneistojen edessä. Olin aivan helvetin väsynyt ja pettynyt. Menetys laukaisee tyypillisesti ihmisessä syyllisyyden tunteita, joissa vajoaa suremaan kadotettuja mahdollisuuksia. Ja niitä riittää. Kuten Nasima Razmyar oli todennut Helsinki-Vantaan liikelentoportilla edellisenä iltana juuri hetki koneen noustua:

“Mä tiedän että jokainen joka täältä lähtee tänään pois tietää sen sydämissään ja mielissään, että mitä mä oisin voinu tehdä enemmän. Mä tiedän sen. Mua itkettää. Mä oon pahoillani. Mä en oo tehny tarpeeks. Mut täällä on tuhansia joiden puolesta meidän pitää tehdä vielä jotain.”

Ensimmäisen illan mielenosoituksessa oli kuitenkin jotakin poikkeavaa. Olimme paitsi hädissämme, myös vihaisia, ja mikä tärkeintä, vihdoin liikkeellä ja vihdoinkin yhdessä. En ole koskaan ennen todistanut tässä maassa mitään vastaavaa: ensin muutamia ihmisiä kokoontumassa Metsälän säilöönottokeskukselle ja sitten kasvavana joukkona Pasilan poliisiaseman eteen; muutamassa tunnissa kymmeniä ja satoja saapumassa joka ilmansuunnasta matkustajakoneiden lähtöaulaan ja juoksemassa määrätietoisina jonoina liikelentoterminaalin portille. Kauan odotettua toisilleen tuntemattomien ihmisten jaettua epäuskoa, surua ja sisuuntumista.

Sitäpaitsi lopettaminen ei ole vaihtoehto. Ei metsä heittäydy hakkuukoneiden edessä maahan siisteihin riveihin makaamaan vain, koska kaatuminen on joskus väistämätöntä. Ei omaa oikeudentajua ja toimintaa punnita vasten maailman pahuuksien loputtomuutta, vaan jotta voisimme elää itsemme kanssa. Jotkut asiat on vain tehtävä, koska niin on oikein.

Näissä solidaarisuusoperaatioissa tehdään villejä arvauksia, juostaan pää kolmantena jalkana, tiedotetaan miten milloinkin pystytään, toivotaan parasta, itketään ja sitten opitaan paremmiksi. Ensi kerralla minä olen vahvempi, me olemme vahvempia, Migrin ja poliisin on syytäkin tuntea huolta. Koska kyllä, me näemme teidän lävitsenne, tiedotteidenne ja twitter-päivitystenne ja ajovaloihin jähmettyneen säikähtäneen vauhkopeuran propagandanne lävitse me näemme:

teitä pelottaa, että me saamme tarpeeksemme.

Teitä huolestuttaa näin moninainen allianssi: afgaanit ja irakilaiset solidaarisina toistensa rinnalla; pappeja vähän joka kirkosta seisomassa poliisien edessä uhmakkaina mustissaan, värikkäisiin huiveihin kääriytyneitä anarkisteja kävelemässä käsi kädessä heidän kanssaan; tavallisia tallaajia asettumassa kaltaisiamme ihmisiä kuljettavien poliisiautojen tielle; kuljetusalan duunareita kieltäytymässä oikeusmurhaan osallistumisesta.

 

Entä suomi100-historiikin sivujen likaantuminen niiden verestä, joita kehtasitte kutsua nimillä tulva, virta ja kriisi; näiden rikkomusten vakavuus välähdyksenä lastenlasten silmissä? Tuntuuko edes se joltain?

Minua pelottaa päivittäin, kun mietin miten me oikein jaksamme, ja miten meidän käy tässä rikkinäisessä maailmassa. Vaan minkäs teet. “Eespäin”, sanoi mummo lumessa, kun pakolaiseksi ryhtyi vuonna 1941. Saattoipa isänsä sanoa samaa vuonna 1918, vaikka silloinen pakoreitti kulki rajan yli juurikin päinvastaiseen suuntaan.

Nämä eivät olleet erityisen yksinkertaisia tai kansallismielisen sankarihistorian narratiiviin mutkattomasti solahtavia pakolaistarinoita. Jos aikalaisviranomaiset olisivat päättäneet heidänkin kelpaamattomuudestaan kylmäkiskoisesti, nykypäivän ammatinsa harjoittajien virkainnolla — kyseenalaistaneet, väheksyneet, sivuuttaneet ja tulkanneet päin helvettiä — niin ei olisi minuakaan tässä parhaillaan kiukkuamassa. Minä olen syntynyt muun muassa siksi, että eräs valkoinen mies, vartija ja suojeluskuntalainen teki inhimillisen teon, antoi minun vangitulle isoäidin äidilleni 10 minuuttia aikaa paeta vessan ikkunasta. Se riitti hyvin.

 

Jälkihuomautus:

Täytyy myös mainita, että sain kuulla suuren ja itkettävän ilouutisen ihan äskettäin. Paska ei lopu lapioimalla, mutta ei liioin kevätesikkokaan lakkaa lannassa versomasta. Minulle tärkeä ihminen — kärsivällinen neuvottelija, inspiroiva agitaattori ja periksiantamaton taistelija — on saanut tänään oleskeluluvan.

Rakas ystävä, veli ja toveri: sinä ja kanssaprotestoijasi olette opettaneet monelle suomalaiselle heistä itsestään jotakin niin suurta, etteivät he sitä vielä itse edes tajua. Me tänne seitsemän oikean maahan, maailman pimeään ja kylmään nurkkaan syntyneet olemme siitä teille suuressa kiitollisuudenvelassa. Me olemme monta kertaa tervehtineet toisiamme lopen uupuneina. Minun on nyt korkea aika mennä nukkumaan. Toivon, että sinä nukut parhaillaan yötäsi hyvin; ei siksi että olet niin väsynyt, vaan koska olet turvassa.