Kirjoittamisesta

Alkuviikon on pelastanut eräs antautuminen ja eräs sanoin kuvaamattoman rauhoittava ja innoittava ääni. Ääni lähtee kirjoituskoneen näppäimistöstä.

Minua kiehtovat paitsi kerrotut ja kirjoitetut historiat ja niiden lukuisat heijastumiset nykypäivään, myös vuosikymmeniä tai -satoja säilyneet vanhat esineet. Etenkin vanhentunut arjen teknologia viehättää minua yli melkein minkä tahansa uuden.

Tämä tuskin on suoranainen syy siihen, etten edelleenkään omista esimerkiksi älypuhelinta. En enimmäkseen karsasta uutta teknologiaa; käytän sitä milloin innolla ja milloin välinpitämättömyydellä, siinä missä teknologiakin käyttää minua. Se on tekemisen ja muistamisen apuväline ja mahdollistaja; toiminnallinen ja älyllinen proteesi.

kuvassa eräs teknologiaosaaja

eräs teknologiaosaaja

En myöskään välitä fanaattisesta kaiken vanhan ihailusta, sillä se syö ymmärrystä ja havainnointikykyä.

Sen sijaan minua vetää puoleensa vanhojen esineiden irrallisuus niitä nyt ympäröivän kulutuskulttuurin logiikasta, joka saattaa jäljitellä niiden estetiikkaa, mutta ei tavoita niiden läheistä ja suorastaan haptista suhdetta näennäisen tarpeettomaksi käyneisiin työvaiheisiin. En usko vanhan sen enempää kuin uudenkaan paremmuuteen sinänsä, vaan pikemminkin prosessin tärkeyteen vääjäämättömänä osana lopputyötä, ja siksi myös käsillä tekemisen tuomiin lisämerkityksiin.

Tämä kyseinen kirjoituskonekin on sähkökäyttöinen: ei siis mitään vanhojen esineiden aatelia, mutta sitäkin jännempi vempain. Siinä keskustelevat antiikkinen ja uudenaikainen hassunkurisella tavalla. Se on samaan aikaan liian vanha ja liian uusi. Ehkä juuri siksi se on niin kumman ja kauniin näköinen: kestävä ja pitkäikäinen, ja silti niin edesmennyt, päin seinää juostu moderni.

Kone on seissyt nurkassa koskemattomana parisen kuukautta. Kai sekin on työvaihe. Kai odotin, että minulla olisi jotain juuri oikeanlaista sanottavaa. Halusin aloittaa jostakin mahdollisimman tärkeästä.

Syksyt ovat usein pieniä vuoristoratoja. Aika tuntuu nelistävän ja seisahtuvan samaan aikaan. Sitä tajuaa vuosien ja päivien piirtävän itseään toistavia kehämäisiä kuvioita, samalla kun jokainen ohi kiitävä päivä tuntuu menetykseltä. Ulkona pimenee harmillisen aivan vitun liian aikaisin, varsinkin kun sisäisen kellon mielestä aamuviidestä iltakolmeen on aivan hyvä aika nukkua.

Hereillä olemisen helpoin ja toisinaan ainut kivuton muoto on se vaatimattomin, eli maata hämärässä, sängyssä tai lattialla, hiljaa paikallaan. Toisaalta mielessä velloo pelko, että tekemällä ei-mitään saattaisi lakata olemasta, nukahtaa ja herätä perintätoimiston kahdeksanteen puhelinsoittoon joskus huhtikuun tienoilla, kevätauringon paistaessa sisään ikkunasta.

Ensin itkettää, eikä todellakaan niin kuin elokuvissa, vaan niin varoittamatta ja niin paljon, että oksettaa ja tuntuu tukehtumiselta.

Sitten vellovasta sumusta alkaa muodostua kokonaisia ajatuksia. Outoon fysiikan lakeja uhmaavaan aikakapseliin nimeltä marraskuu aukeaa pieniä ikkunoita menneisyyteen ja tulevaan, ja jos hyvin käy, mattorullan sisällä kieriskelystä versoo jotain kirkkaampaa ja sanamuotoista, ehkä jotakuinkin siedettävää. Tällä kertaa tutkin katkonaisia ja kodeiininhuuruisia merkintöjä, viestejä sairaalasta tulevalle itselleni. Niistä ja monista muista keloista syntyi runomittaisia ja vaihtoehtoisia potilaskertomuksia.

Minulla ei ole koskaan ollut yhtään valmista tekstiä. Se ei haittaa, teksti saakin olla hengittävää ja ainaisen muutoksen tilassa, niinhän ihminenkin on.

Joka päivä ei kuitenkaan synny uutta. Ensimmäisen käsin piirretyn ja kirjoituskoneella naputellun pienlehteni tekstit ja kuvitus ovat syntyneet lähes kokonaan sairaslomakuukausien aikana. Ne hakevat vielä enemmän tai vähemmän lopullista muotoaan, mutta zinen rakenne, kokonaistunnelma ja jokseenkin minimalistinen visuaalinen ilme alkavat selkeytyä.

Niin että kyllä tästä syksystä vielä sydäntalvi saadaan, ja pian alkavat pienlehdetkin putoilla puusta.

 

kuva: zinethug.com

kuva: zinethug.com

Merkintöjä

Eräs ystäväni totesi, että pyörätuolissa oleminen mahtaa olla minulle rankkaa, koska kuulun niihin ihmisiin joiden on vaikea pysyä aloillaan. Tämä oli tarkkaavainen huomio, jota en kumma kyllä ollut itse tullut edes ajatelleeksi.

Aiemmin en ollut oikeastaan pahemmin tarkkaillut omaa liikkumistyyliäni tai levottomuuttani. Tiedostan kyllä olevani lyhytjänteinen, spontaani ja mieleltäni usein levoton, mutta fyysistä olemustani olen aina pitänyt rentona, minkä lisäksi olen jokseenkin mukavuudenhaluinen löysäilijä.

Eihän tämä tietenkään yksiselitteisesti vähennä kehollista levottomuutta. Sittemmin olen myös pannut merkille, että minulla on aina kiire.

Sairaslomalla ja pyörätuolissa fyysinen levottomuus ei varsinaisesti hellitä otettaan. Nyt kun käsivoimia on kertynyt, sanotaan vaikka että kiitettävästi, kaahaan ulkona sata lasissa ja ohittelen jalankulkijoita kuin rallikisoissa. Alamäissä kiihdytän niin, että pyörän akseli väpättää ja leikkaa kiinni. Kokouksissa ja illanistujaisissa kiikun tuolilla ees taas, kiipeän tuolin, sohvan ja lattian välillä tai keulin huvikseni. Kotona meno on yhtä sutimista ja ramppaamista.

Nyt sairasloma lähenee loppuaan. Seuraavaksi on edessä varsan askelia ja pitkää pinnaa vaativa asennekoulu nimeltä kuntoutuminen.

Jalkojen lisäksi kuntoon pitäisi laittaa elämä. Ostaa kalenteri, lopettaa öisin kukkuminen ja keksiä jostain töitä, että olisi varaa syödä ensi kuussa. Samalla opettelen kävelemään matkan bussipysäkille tai metsän halki ilman juoksuaskelia ja tanssimaan hyppimättä. Voi olla hiukka vaikeaa meikäläiselle. Tai mistä sen tietää, ehkä tästäkin lyhtjänteisestä haaveilijasta ja duracelista kuoriutuu vielä oman elämänsä zenmaster.

Tänään luovun pyörätuolista, jos kaikki on röntgenissä niin kuin pitää. Sen kunniaksi merkintä eräältä loppukesän päivältä, jona kotiuduin sairaalasta. Olkoon tämä myös kiitos kaikesta elintärkeästä tuesta jota olen saanut.

Kotiutuminen: 1. päivä.

Aamulla tuli lääkäriltä lähtöpassit, joten lähettiin vihdoin kipsaamaan leikattua jalkaa. Toisessa jalassa on ollut kirkkaan pinkki kipsi jo kohta viikon. Olisin halunnut tähän toiseen kokomustan, mutta ei ollut mustaa päärmettä, piti siis tyytyä kaksiväriseen.

Kärpäsenkakan kokoisia virheitä ja vääryyksiä on maailmankaikkeus pullollaan, kun oikein suurennuslasin kanssa ettii.

Sitten takaisin osastolle, jossa täyttelin kodeiinipöllyssä Kelan papereita*, tilasin invataksn valmiiksi ja pakkasin kamat. Tavaraa oli niin maan perkeleesti. En vieläkään ymmärrä miten ystäväni voivat kuvitella, että joku lukisi noin monta zineä, romaania ja sarjakuvaa parissa viikossa. Nämä lukuisat rakkauden osoitukset painoivat kuin kivi, eivätkä mahtuneet mukana olleeseen reppuun ja kangaskassiin. Yksi hyvä tekosyy lisää soittaa kämppis avuksi kotimatkalle.

Lähtiessä yritin vielä huonolla menestyksellä sanoa kiitosjamoi<3 hoitajille, jotka oli ilmiselvistä kiireistä ja paineista huolimatta enimmäkseen kivoja, skarppeja ja omistautuneita. Keittäjiä kerkesin sentään lounaalla kiittää vegaaniruoasta, joka oli tässä laitoksessa ihan yllättävän passelia.

Puolen päivän jälkeen sitten ajelin invataksilla pyörätuolilainaamon kautta kotiin. Kolistelin tuoleineni ovista sisälle, mikä ei ollut aloittelijalle ihan helppo nakki. Pakkailussa jeesanneet ja vastassa olleet kämppikset lähti asioilleen ja jäin yksin kotiin. Itse olin tässä vaiheessa niin poikki, että kampesin itseni nojatuoliin itkemään ja nukahdin siihen.

Myöhemmin illalla mutsi ja sisko kävivät apteekissa hakemassa särkylääkkeitä ja klexanea (eli kuurin piikkejä, hyi). Sitten tuli kaverit ja toi kukkia, toisen kaverin muutosta ylijääneen kirjahyllyn ja kortin eksältä. Sitten tuli vielä kolmannet kaverit ruokakaupan kautta ja tiskaamaan ja kokkaamaan tofucurrya. Maltillisesti ilmaistuna olen helvetin onnekas.

*paska idea, jälk. huom.

Kynnyskysymys: esteistä ja niiden ylittämisestä

Viikko sitten roikuin käsivoimin kavereideni hartioilla, kun minua kannettiin ylös Tavastian bäkkärin portaita. Niitä oli ehkä kahdeksan.

Halusin jutella ystävän kanssa elämästä, jaksamisesta, ihmissuhteista, esitystaiteesta ja siitä, miten sekä duuni että koulu on perseestä. Tägätä seinään ja juoda ilmaisen kaljan, koska muutkin, koska voin.

Tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun kiipeän ylös portaita, tai rymistelen niitä alas, tai kun venkoilen yli aivan vitun liian korkeista kynnyksistä. Sen lisäksi, että kartoitan esteitä ympärilläni, mietin usein, millaisen matkan taittaminen on juuri tänään vaivan arvoista, ja mihin minun jaksamiseni riittää. Toisinaan konttaaminen ylös portaita kahville, juhliin tai yökylään vanhaan puutaloon — vanhat talot tuoksuvat aina erilaisilta kuin uudet — on sen arvoista. Helsingin keskustaan uskaltautuminen on yleensä vähemmän palkitsevaa ja vie enemmän voimia.

Joskus on raskaampaa sanoa, että minä pystyn kyllä, kuin jättää tekemättä. Joskus taas on raskaampaa todeta: en jaksa, en pysty, en voi.

Siksi minutkin on kannettu ylös portaita kuuntelemaan feminististä punkkia; olen ollut valtaamassa yhtä tyhjää taloa ja yhtä yliopistorakennusta; olen keikkunut rullaportaissa, blokannut teitä natseilta ja haistatellut väkivaltaisille mellakkapoliiseille. Olen ryöminyt kiviportaiden yli lausumaan runoja, baarien vessoihin ja pihanurmikolle makaamaan; koska halusin nauttia juuri tästä maisemasta, juuri näiden ihmisten kanssa, juoda vielä yhdet tai vain istua alas ja jutella.

Halusin pitää kiinni niistä vapauksista, suhteista ja harrastuksista joita minulla on.

Jos olisin pysyvästi liikuntavammainen, montako kertaa viikossa minua huvittaisi kontata baariin, keikalle, luennolle, runoiltaan tai kerrostalon pihasta aukeavalle mäelle ruusupensaiden viereen istumaan? Montako kertaa vuodessa se tekisi? Miksi se on joinakin päivinä helpompaa kuin toisina? Kysyn tätä itseltäni joka päivä.

Olen vähitellen oppinut hahmottamaan esteellisyyttä kaksi- ja kolmiulotteisesti. Ensiksikin se on konkreettisia esteitä, sellaisia, joihin voi törmätä ja joihin heittäytyä koko painollaan ilman, että ne liikahtavat.

Esteellisyys määrittyy aina yksilöllisenä kokemuksena ulos jäämisestä ja yli pääsemättömyydestä: se on arkkitehtuurissa, ovissa ja kynnyksissä, huonoissa apuvälineissä ja vielä huonommassa rakentamisessa. Tällaiset esteet ovat minun ulkopuolellani eivätkä kuitenkaan poissa minusta; niihin minä en pysty.

Minä en tietenkään yksin määritä sitä, mikä on esteellistä. Se, mikä on esteellistä minulle, on mahdollista jollekin toiselle, ja toisinpäin.

Lisäksi omat kyvyt ja kapasiteetti ovat liukuvia, ajassa ja paikassa muuttuvia suureita. Huonona päivänä en pysty juuri mihinkään. Olen siitä aivan helvetin etuoikeutettu, että päivinä joina tahtoisin jäädä sänkyyn makamaan, voin huonosti lähinnä henkisesti. Jos voisin juosta metsässä, kiivetä puuhun, kuunnella vanhan puutalon rappusten natinaa jakojen alla voisin ehkä paremmin, tai sitten en.

Vammaisuuteen, sairauteen ja terveyteen kietoutuu paitsi minun fysiikkani ja sen rajallisuus, myös olemisen ja liikkumisen konsepteja. Tällaiset havainnot ja niiden merkitysten valtava mittakaava ovat minulle jotain uutta, jota alan vasta hiljalleen ymmärtää. Samalla tajuan edeltävän elämäni ymmärryksen ja hahmotuskyvyn vajavaisuuden.

Tätä on vaikea sanoa ääneen ja vaikea kirjoittaa. Pelkään, että kusen jonkun nilkoille sanomalla liikaa; toisaalta pelkään sanovani liian vähän. Että puhumalla toisista ja kolmansista ulottuvuuksista sabotoin sitä naurettavan hitaasti etenevää kulttuurin muutosta, jonka ansiosta esteettömyys edes harvakseltaan nousee varteenotettavaksi tilakysymykseksi.

Pelkään, että kirjoittamalla näin tulen väheksyneeksi konkreettisten esteiden merkitystä niille ihmisille, joilla ei ole mahdollisuutta kiivetä, ryömiä, kontata ja tulla nostelluksi niin kuin minulla. Ehkä tämä on hölmöyttä: enhän minä ihaillessani ammattitanssijaa väheksy kenenkään taitoa, kykyä ja lupaa tanssia juuri sillä itselle oikealla tavalla.

Ehkä olenkin vain pikkumainen, peloissani tai itsekäs: ehkä pelkään, että oman reippauteni, uskallukseni ja jaksamiseni rajallisuutta ei otettaisi yhtä vakavasti. Että mitätöisin omat, milloin hiljaiset, milloin äänekkäät vaatimukseni siitä, että minua ympäröivät materiaaliset, sosiaaliset ja psyykkiset esteet — todelliset yhtä kaikki — tunnustettaisiin ja murskattaisiin.

Toisaalta tämän sanominen on itselleni tärkeää. Vammaisuus on ihmisten välisissä kohtaamisissa; minun pääni ja sinun pääsi sisällä; valotauluissa hohtavien mainosten tervekehoisissa, laihoissa, aktiivisissa ja menestyvissä ihmisissä, joiden keho on aina samasta puusta veistetty. Se ei ole poissa minusta eikä minun ulkopuolellani.

Siksi esteellisyys on paitsi materiassa, myös yhteisöissä ja kasvatuksessa. Asioissa, joissa me kaikki olemme rakentajia ja arkkitehteja. Tällaisia kynnyksiä on vaikeampia hahmottaa, ja toisaalta juuri näitä asioita minä — toisinaan ja hetkittäin — pystyn liikauttamaan.

Minun esteeni ovat paitsi portaissa ja painavissa ovissa, myös irti päästämisessa, kun annan muiden ihmisten sanella miltä täytyy tuntua olla minun asemassani. Niissä lukemattomissa kerroissa, jotka olen elämäni aikana kertonut itselleni minne en voi mennä, miksi en pysty, mitä en hallitse, miten vähän osaan. Esteet ovat sitä, että teen tilaa pelolle.

Viime päivinä olen pannut merkille miten vähän enää ajattelen kömpelöä, raskasta, korkeaa, mahdotonta.

Sen ei pidä eikä se saa tarkoittaa, että materiaaliset tai muutkaan esteet olisivat vähäpätöisiä tai vammaisten ihmisten päässä. Vammaisuus rakentuu sosiaalisesti ja päidemme sisällä, esteet ovat oikeita. Kun järjestät tapahtuman tai perustat ryhmän tiloihin, joihin pääsy on esteellinen, se on kehosyrjintää ja piittaamatonta vallankäyttöä.

Toiseksi vallankäyttöä on sanella mikä on kenellekin mahdollista: millaiset haasteet, tavoitteet, harrastukset, seksuaalisuudet, ilmaisukeinot — tavat olla omassa kehossa ja kantaa sitä — ovat kenellekin sopivia.
Kenenkään ei tarvitse kertoa meille, mihin emme pysty. Me tiedämme sen kyllä itse.

Näin taitavaksi temppuilijaksi tulen tuskin koskaan millään pyörivällä, mutta rullatuoli-freestylen fiilistely on silti sokerihattaraa mielelle.

Poikkeavista taustoista ja valtavista taitoeroista huolimatta tällaiset klipit ovat paitsi inspiroivia, myös kovin samastuttavia. Minäkin, inhimillisyydessäni hölmö ja maailmankaikkeuden mittakaavassa pikkuruinen ihmisrääpäle, haluan näyttää ympäristölleni, että katsokaa nyt miten paljoon minä pystyn. Että lopettakaa jo se säälittely ja tuskailu ja paijaaminen: ettekö näe miten vahva minustakin on tullut?

Viime aikoina olen yhä enemmän ajatellut: tuonne minä haluan, tuosta pääsen, ja tuosta, tähän minä pystyn, tämän minä osaan.

Inspiraatioksi. www.aaronfotheringham.com