Ihminen vs. kone

UM, Matkustustiedotteet, 16.1.2017

“Afganistan: matkustustiedote

Turvallisuustaso

Vältä kaikkea matkustamista

 

Muut turvallisuustason tiedot

Turvallisuustilanne on kriittinen tai heikko koko maassa, vaikka tilanteessa on myös alueellisia eroja. Välttämättömissä asioissa Afganistaniin matkustavien ulkomaalaisten on noudatettava erityistä varovaisuutta sekä varmistettava ennalta turvallisuusjärjestelyjensä luotettavuus niin liikkumisen kuin majoituksen ja muiden mahdollisten oleskelupaikkojen osalta. (…)

 

Yleinen turvallisuustilanne

Afganistan on konfliktimaa, jossa väkivallan uhka on erittäin korkea. Varsinkin alueilla, joissa on kapinallistoimintaa, on aseellisten hyökkäyksien ja räjähteiden uhka.”

Tähän kaikki kiteytyy. Oli muuten raskas maanatai. Ja tiistai.

Kolmisen sataa ihmistä vastaan poliisi, maahanmuuttovirasto ja charter-lento, joka vei joukon Suomeen turvallisemman, paremman elämän toivossa tulleita takaisin Afganistaniin, lähemmäs kuolemaa.

Kone nousi ja fasismin yö laskeutui, vastarinnasta huolimatta. Minä itkin.

Ja heti seuraavana päivänä saapuessani työpäivän jälkeen jokseenkin ryytyneenä Helsingin keskustaan sain kuulla, että joukko irakilaisia on haettu Tampereen lähiseudun vastaaottokeskuksista poliisiaseman putkaan. Heidän mahdollista käännytystään suunniteltiin ehkä samaksi illaksi. Varmistusta sille, olivatko käännytykset vapaaehtoisia, väkisin karkotuksia vaiko kaikkea siltä väliltä, oli jokseenkin mahdotonta saada. Epäilyttävää ja pelottavaa oli puhelinyhteyden äkillinen katkeaminen kaikkiin kiinniotettuihin.

Repussa nippu käännytyksestä kertovia lentolehtisiä ja edellisen illan Vaihtuvien Tilanteiden varalle ostamani halpislentoyhtiön lippu kourassa tein täyskäännöksen ja suuntasin Helsinki-Vantaan lentokentälle, jossa lähdin sydän hakaten juoksemaan kohti Turkish Airlinesin erästä iltalentoa.

Pakkokäännytyksiin Suomesta ja muista Euroopan maista osallistuu lukuisia lentoyhtiöitä. Edellisen päivän Kabulin lento oli tsekkiläisen Travel Services Airlines -lentoyhtiön charter-lento. Se suhmuroitiin ilmaan vastamielenosoittajien silmien edessä 3.4. klo 23 aikaan illalla Helsinki-Vantaan syrjäisestä liikelentoterminaalista. Suuri osa käännytyksistä, myös poliisin saattojoukon “turvaamista” pakkokäännytyksistä, tehdään kuitenkin aivan tavallisilla matkustajalennoilla, sellaisilla kuin tämäniltainen. Turkish Airlines on tyypillinen, välipitämättömyydessä kunnostautunut käännytettävien lennättäjä useissa Pohjoismaissa.

Turkish Airlines ja mainonnan ironiaa

Ottelussa vastaan Helsinki-Vantaan lentokenttää tällainen lempeän ärhäkkä, mutta auttamattoman pieni, tavallinen ja vaikutusvallaton ihminen, vänkäämässä rajavartijoilta lupaa päästä lentokapteenin puheille, oli auttamattoman alakynnessä. Tietoa, aikaa ja kortteja oli käytössä liian vähän. Minä olin auttamattomasti jäljessä ja auttamatoman yksin.

Minä myöhästyin. Taas katsoin kun kone nousi, ja taas minä itkin.

Olin ihan helvetin väsynyt ja pettynyt. Menetys laukaisee tyypillisesti ihmisessä syyllisyyden tunteita ja taipumuksen vajota suremaan kadotettuja mahdollisuuksia. Ja niitä riittää. Kuten Nasima Razmyar oli todennut Helsinki-Vantaan liikelentoportilla edellisenä iltana juuri hetki koneen noustua:

“Mä tiedän että jokainen joka täältä lähtee tänään pois tietää sen sydämissään ja mielissään, että mitä mä oisin voinu tehdä enemmän. Mä tiedän sen. Mua itkettää. Mä oon pahoillani. Mä en oo tehny tarpeeks. Mut täällä on tuhansia joiden puolesta meidän pitää tehdä vielä jotain.”

En koskaan oikeastaan lakkaa tuntemasta itseäni liian pieneksi, voimiani riittämättömiksi niin suuren koneen edessä. Toisaalta taas maanantaina 3.4. olimme sisuuntuneita ja vihaisia, ja mikä tärkeintä, vihdoinkin liikkeellä ja vihdoinkin yhdessä. En ole koskaan ennen todistanut suomessa mitään vastaavaa: ensin muutamia ihmisiä kokoontumassa Metsälän säilöönottokeskukselle ja sitten kasvavana joukkona Pasilan poliisiaseman eteen; muutamassa tunnissa kymmeniä ja satoja saapumassa joka ilmansuunnasta matkustajakoneiden lähtöaulaan ja juoksemassa määrätietoisina jonoina liikelentoterminaalin portille. Kauan odotettua toisilleen tuntemattomien ihmisten jaettua epäuskoa, surua ja sisuuntumista.

Sitäpaitsi lopettaminen ei ole vaihtoehto. Ei metsä heittäydy hakkuukoneiden edessä maahan siisteihin riveihin makaamaan vain, koska kaatuminen on joskus väistämätöntä. Ei omaa oikeudentajua ja toimintaa punnita vasten maailman pahuuksien loputtomuutta, vaan jotta voisimme elää itsemme kanssa. Jotkut asiat on vain tehtävä, koska niin on oikein.

Näissä solidaarisuusoperaatioissa tehdään villejä arvauksia, juostaan pää kolmantena jalkana, tiedotetaan miten milloinkin pystytään, toivotaan parasta, itketään ja sitten opitaan paremmiksi. Ensi kerralla minä olen vahvempi, me olemme vahvempia, Migrin ja poliisin on syytäkin pelätä. Koska kyllä, minä näen teidän lävitsenne, tiedotteidenne ja twitter-päivitystenne ja ajovaloihin jähmettyneen säikähtäneen vauhkopeuran propagandanne lävitse minä näen:

teitä pelottaa se kun me saamme tarpeeksemme.

Teitä pelottaa meidän epäpyhä allianssimme: afgaanit ja irakilaiset solidaarisina toistensa rinnalla; pappeja vähän joka kirkosta seisomassa poliisien edessä uhmakkaina mustissaan, värikkäisiin huiveihin kääriytyneitä anarkisteja kävelemässä käsi kädessä heidän kanssaan; tavallisia tallaajia asettumassa kaltaisiamme ihmisiä kuljettavien poliisiautojen tielle; kuljetusalan duunareita kieltäytymässä oikeusmurhaan osallistumisesta.


Teitä pelottaa suomi100-historiikin sivujen likaantuminen niiden verestä, joita kehtasitte kutsua nimillä tulva, virta ja kriisi; teidän rikkomustenne vakavuus välähdyksenä lastenlastenne silmissä.

Minuakin pelottaa päivittäin, kun mietin miten me oikein jaksamme, ja miten meidän käy tässä rikkinäisessä maailmassa.

Vaan minkäs teet. “Eespäin”, sanoi mummo lumessa, kun ryhtyi pakolaiseksi vuonna 1941. Saattoipa isänsä sanoa samaa vuonna 1918, vaikka silloinen pakoreitti kulki rajan yli juurikin päinvastaiseen suuntaan.

Eivät olleet erityisen yksinkertaisia tai kansallismielisen sankarihistorian uhrikertomukseen mutkattomasti solahtavia pakolaistarinoita kumpikaan. Jos aikalaisviranomaiset olisivat päättäneet heidänkin kelpaamattomuudestaan nykypäivän ammatinsa harjoittajien veroisella vihamielisellä ja systemaattisella virkainnolla — kyseenalaistaneet, väheksyneet, sivuuttaneet ja tulkanneet päin helvettiä — niin ei olisi minuakaan tässä parhaillaan kiukkuamassa. Ettäs tiedätte. Minä olen syntynyt tähän maailmaan muun muassa siksi, että eräs valkoinen mies, sotilas ja vartija antoi antoi inhimillisyyden hetkellä minun vangitulle isoäidin äidilleni 10 minuuttia aikaa paeta vessan ikkunasta. Se riitti hyvin.

P.S. On oikeastaan se ja sama, olivatko koneessa olleiden vanhempien lapset 13- vai 19-vuotiaita tai oliko käännytettävistä ihmisistä yksi raskaana vai ei*. Ketään ei tule pakkopalauttaa, oikeus turvaan ja elämään on kaikilla, piste.

P.S.S. Täytyy tähän syssyyn vielä mainita, että sain kuulla myös yhden suuren ja itkettävän ilouutisen ihan äskettäin. Että ei se paska lapioimalla lopu, mutta niin ei kevätesikkokaan lakkaa lannassa kasvamasta. Minulle tärkeä ihminen — kärsivällinen neuvottelija, inspiroiva agitaattori ja periksiantamaton taistelija — on saanut tänään oleskeluluvan.

Rakas ystävä, veli ja toveri: sinä ja kanssaprotestoijasi olette opettaneet suomelle ja suomalaisille heistä itsestään jotakin niin suurta, etteivät he sitä vielä itse edes tajua. Me tänne seitsemän oikean maahan, maailman pimeään ja kylmään nurkkaan syntyneet olemme siitä teille suuressa kiitollisuudenvelassa.

Me olemme monta kertaa tervehtineet toisiamme lopen uupuneina. Minun on nyt korkea aika mennä nukkumaan. Toivon, että sinä nukut parhaillaan yötäsi hyvin; ei siksi että olet niin väsynyt, vaan koska olet turvassa.

 

*Koneessa olleiden perheiden lapset olivat täysi-ikäisiä. Yksi perhe, jossa oli alaikäisiä lapsia, sekä yksi raskaana oleva afgaani otettiin kiinni. Heitä uhkasi käännytys, jolta he toistaiseksi välttyivät täpärästi kansalaistoimijoiden tuen ja vastarinnan ansiosta. Suomesta on aiemmin pakkopalautettu alaikäisiä sekä yksin että perheineen, ja sitä tullaan yrittämään vastaisuudessankin. Kyse ei siis ollut mistään poliisin korjaamasta yksittäisestä “virheestä”.

Once I had a dream…

Lapsuudessani näkemistäni unista muistan jokseenkin kirkkaasti vain muutaman. Niistä kaksi käsitteli jonkinlaista suurta katastrofia.

Toinen yhdisteli vanhoja amerikkalaisia elokuvia, 1800-lukulaista pukudraamaa ja äärimmäisiä luonnonilmiöitä surrealistiseksi kokonaisuudeksi, jonka päätteeksi isäni muuttui Aladdiniksi ja taisteli itähesinkiläisen lähiön parkkipaikalla jonkinlaista Godzilla-hahmoa vastaan (ei siitä sen enempää).

Toinen unimuistoistani sijoittuu Bush juniorin valtakaudelle, aikaan ennen Irakin pommituksia. Höyhensaaret muistuttivat erehdyttävästi vanhan kouluni päärakennusta, jonka käytävillä palloilin vanhojen tuttujen kanssa. Pihalla tohistiin juuri alkaneesta, globaalista biokemiallisesta sodasta. Kuollettavan myrkyllinen kemikaalipilvi oli parhaillaan leviämässä maailman joka kolkkaan, mutta ei ollut vielä ehtinyt Suomeen asti.

Unessa menin kotiini, jossa minä ja perheeni pakkasimme ripeästi mutta tyyninä tavaramme. Pihamaalle kerääntyi vähitelleen ihmisiä naapurustosta tähystelemään merta ja taivaanrantaa. Pakattuamme lähdimme reppuinemme ja laukkuinemme muiden mukana meren rantaan odottamaan maailmanloppua.

 

Kirjoista ja sotureista

Keskitalven juhlapyhät voivat olla haastavaa aikaa sekä yksin pärjääville että niille, joille joulurauhan julistus merkitsee seurassa vaikenemista, salailua tai säyseää yhdenmukaisuutta omien rajojen ja tarpeiden kustannuksella. Itse vietän taas perhejoulua, mutta moni valitsee nauttia lomasta valikoitujen läheisten kanssa kunnioittavassa ilmapiirissä, jossa saa peloitta olla oma itsensä.

Viime vuonna laadin itselleni manifestin: listasin ja tein asioita, joista pidän ja joita tarvitsen, ja ne saivat minut voimaan hyvin. Lupasin itselleni, että vedän rajat ennemmin kuin kiihdyn ja romahdan.

Tänä vuonna väistän ja otan itselleni tilaa. En nyt jaksa muuta kuin levätä, olen niin helvetin väsynyt. Lisäksi luen ja kirjoitan.

art by beth evans: http://butthorn.tumblr.com/

art by beth evans: butthorn.tumblr.com

 

En osta enkä saa joululahjoja. Jos olen viime vuosina saanut jotain teepakettia tai tummaa suklaata kestävämpää, se on ollut kirja. Kirjoja olen myös itse antanut, silloin kun lahjattomuus ei ollut vielä hyvässä yhteisymmärryksessä etukäteen sovittu selviö.

Kaksi vuotta sitten ostin äidilleni joululahjaksi Marja Björkin Pojan.

Poika on Makke-nimisen transsukupuolisen pojan tarina kasvamisesta, kivusta, kieltämisestä ja hyväksytyksi tulemisesta. Teos perustuu Björkin oman lapsen transkokemuksiin.

Romaanin heikkoja kohtia ovat kokemusmaailman hetkittäinen nyanssien puute ja filosofiattomuus, jotka resonoivat ikävästi setalaisen it gets better -kiiltokuvanarratiivin kanssa.

Enimmäkseen kerronnan suoraviivaisuus on kuitenkin rohkeaa ja vilpitöntä, ei niinkään yksinkertaistavaa. Karkeus on tarinan vahvuus ja kantava voima: se tekee kipeää ja ajaa kohti konflikteja ja ratkaisuja, muistuttaen ettei mikään sittenkään ole lopulta yksinkertaista. Välittäminen ei sulje pois väkivaltaa, eikä selvältäkään tuntuva kokemus omasta itsestä ole suora portti aikuisuuteen tai identiteetin rakentamiseen.

Äitini ei tietääkseni ole tullut lukeneeksi kirjaa. Voi myös olla, ettei hän ymmätänyt alkuunkaan eleen henkilökohtaisuutta, tai että hän ymmärsi, ja vaikeni. Olkoon miten vain, ja toistaiseksi niin.

Sukupuolen moninaisuutta ja transidentiteettejä käsittelevää proosaa tulee vastaan vain harvoin. Leslie Feinbergin esikoisromaani Stone Butch Blues (1993) on lukemistani kaunokirjallisuuden teoksista säväyttävimpiä. Teos ei ole varsinainen omaelämänkerta, mutta kokemusten, vääryyksien ja opetusten omakohtaisuus on ilmiselvää.

Jess Goldbergin kasvutarina kuljettaa lukijaa Yhdysvaltojen butch-alakulttuurissa ja työläiskaupunginosissa läpi surumielisten vuosikymmenien ja poliittisten muutosten. Vaikka sukupuolen moninaisuus törmää tarjolla olevien sanojen riittämätömättömyyteen, yhteiskunnallinen herääminen kuittaa päähenkilön epävarmuudet omasta itsestä. Poikkeavasta taustasta ja muuttuneista ajoista huolimatta Feinbergin kirjoittama päähekilö on lukuhistoriani samastuttavimpia.

Feinbergin teki rajoja ylittävää aktivismia myös elämäntyönään: HLBT-aktivismin lisäksi kirjailija toimi Yhdysvaltojen kommunistisessa työväenliikkeessä, ajoi alkuperäiskansojen oikeuksia ja vastusti aktiivisesti rasismia sekä muita sorron muotoja.

Myös Stone Butch Blues käsittelee avoimesti ja virheistä oppien sorron lukuisia akseleita paljon ennen aikaa, jolloin valkoiset, akateemiset feministit keksivät intersektionaalisuuden olevan siisti juttu. Kirjan hepreankielisen käännöksen tuotot menevät palestiinalaiselle HLBT-naisten järjestölle.

Feinberg kuoli 15 lokakuuta 2014 kroonisiin sairauksiin. Stone Butch Blues on ollut ladattavissa netistä alkuperäiskielellä ilmaiseksi vuodesta 2013. Ehdottomasti lukemisen arvoinen, ilmainen ja aineeton lahja itselle.

 

feinberg

Sisältövaroitus: seksuaalinen väkivalta, poliisiväkivalta

Tätä pelkäsin eniten 6.12.

Itsenäisyyspäivän iltana väistelin Hietaniemenkadun kulmassa poliisiautoja, jotka tekivät kohdallani äkkikäännöksiä ja ajoivat suoraan päin. Ylitin kadun suojatietä pitkin, väistin yhtä autoa, sitten toista. Takaisin jalkakäytävälle päästyäni (kadun toisella puolella maija oli ajanut kävelytiellä vastaan eikä vaikuttanut siltä, että kuskia kiinnostaisi pysäyttää) olin tulla yli ajetuksi.

Välikohtaus tapahtui siinä vaiheessa iltaa, kun seuraamani äärioikeiston marssi oli jo hyvän matkaa haustausmaan suojissa. Antifasistinen vastamielenosoitus oli jossain kaukana saamassa osansa itsenäisen Suomen teleskooppipampuista ja projektiileista.

Minulla on kaksi murtunutta jalkaa, joiden liikelaajuus on merkittävästi huonontunut ja sietokyky kävelyaskelta kovemmille tärähdyksille, silloin kun niillekään, on lähelle nolla. En voi kiihdyttää askeliani, hypätä, juosta ja astua sivuun. Tämä on myös syy siihen, että erkaannuin fasismin vastaisen Vapaus pelissä -mielenosoituksen riveistä ennen kuin tilanne alkoi kärjistyä ja kuljin Töölön katuja omia reittejäni.

Muistan ajatelleeni, että sinivuokoilla taitaa olla vähän rankempi sunnuntaivuoro takana ja hermo kireällä.

Eikä ihme: sellainen robocop-lauma niin isojen aseiden kanssa, ja silti Hesperian esplanadille “saarrettu” vastamielenosoitus onnistui juoksuttamaan poliisia pitkin Töölöä, pysäyttämään liikenteen 612-kulkueen edestä (joskin vain muutamiksi minuuteiksi) ja pääsemään kahdesti huutoetäisyyden päähän rasisteista.

Tämä siitä huolimatta, että poliisi sulki lukuisia katuja, jalkautti siviilipoliiseja ja kuvaajia Töölön kaduille, tarkasti etenkin nuorilta näyttävien ihmisten reppuja ja henkilöllisyyspapereita, piti koiria ja hevosia valmiudessa ja käytti pamppujen lisäksi uusia voimakeinoja.

Olen todistanut vastaavanlaista kostonhimoa ennenkin. Tällä kertaa Suomen poliisi pääsi kokeilemaan uusia lelujaan mielenosoittajiin.

Mörkö on poliisin uudehko, isokokoinen joukkojenhallinta-ajoneuvo. Paljon huomiota saanut FN303 taas on paineilmalla projektiileja ampuva ase, jonka voima vastaa poliisin sanojen mukaan teleskooppipampulla lyömistä. Valmistajan mukaan sen lähtönopeus on 85—91 metriä sekunnissa ja osuma päähän tai kaulaan voi tappaa.

Ase ei ole uusi, vaan poliisi sai sen käyttöönsä jo kevättalvella 2014. Antti Rautiainen pohdiskeli aseen käyttöönoton taustalla olevia tapahtumia blogissaan jo vappuna 2014, jolloin ase oli ensi kertaa esillä joukkojenhallintatilanteessa.

Vaikka epätodellinen olo on hälventynyt ja itsenäisyyspäivän tapahtumista on pikkuhiljaa muodostunut jonkinlainen kokonaisuus, en oikein osaa olla ihmeissäni tai järkyttynyt. Se ei tarkoita, etteikö poliisin väkivallan käyttö olisi ollut pelottavaa: se oli sitä niin läheltä katsottuna kuin uutiskuvissakin.

Kyse on ennemminkin siitä, etten näe tapahtumissa mitään kovin yllättävää. Itsenäinen Suomi 2015 on ruma ja pelottava näky, enkä tarkoita nyt yhtä marssia vaan koko yhteiskunnan tilaa.

Lyhytkin katsaus menneeseen vuoteen on synkkä. Syksyn aikana vastaanottokeskuksiin on heitetty polttopulloja ja niiden asukkaita ja työntekijöitä on häiritty. Tasa-arvon ja moninaisuuden puolestapuhujat kautta laitain ovat yhä useammin vihakirjoittelun kohteina. Valtakunnallisen feministijärjestön työntekijöille soitettiin marraskuussa ammuskelun ääniä ja väkivaltaviittauksia sisältäviä anonyymejä puheluita.

Moni rodullistettu ystäväni on todennut, että kysymyksiä heidän taustastaan sekä syistään ja motiiveistaan elää Suomessa esitetään useammin kuin koskaan ennen.

Liberaalit instituutiot tai järjestötahot eivät ole vaivautuneet tai onnistuneet organisoimaan rasismin ja fasismin vastaista liikehdintää Suomessa, vaikka sille olisi huutava tarve.

Hajutonta ja mautonta hyvän mielen osoittamista on organisoitu yksittäisten ihmisten aloitteesta sosiaalisessa mediassa. Meillä on unelma -monikulttuurisuusajoista suurimmassa ja ehkä pöhköimmässä päästettiin ääneen rasistisia liikkeitä elämäntyönään rakentanut Matias Turkkila. Turkkilan puheelle buuaavia ohjeistettiin lavalta käsin dialogiin ja pitämään “turvat kiinni saatana” (videolla n. 0:20—1:00).

Tällaisen kokoontumisajon kutsuminen monikulttuurisuuden puolustamiseksi vesittää sanan merkitystä entisestään, ja sen määritteleminen mielenosoitukseksi tuntuu lähinnä masentavalta vitsiltä.

Anarkististen, antifasististen ja feminististen koalitioiden lisäksi Rajat kiinni -kiertuetta ja muuta rasistien julkista meuhkaamista vastaan ovat jalkautuneet uskottavalla analyysillä, tarmolla ja retoriikalla ainoastaan rasististen ristiretkien suututtamat, vapaata liikkuvuutta vilpittömästi puolustavat tornio-haaparantalaiset viime lokakuussa.

Samaan aikaan Suomen poliittinen ilmapiiri muistuttaa päivä päivältä enemmän Lapuan lakeja.

Ihmisarvon määrittelyä ihonvärin perusteella, julkisia natsitervehdyksiä, Helsingin keskustassa pidettyjä puheita etnisistä puhdistuksista, vaatimuksia hukuttaa ja jättää tuhansia ihmisiä heitteille, toivomuksia että rasismin vastustajat joukkoraiskattaisiin, polttopulloiskuja, tappelukoiria ulkoiluttavia suojelupartioita… Kaduilla tähän fasistisen puheen ja liikehdinnän normalisoitumiseen on toistuvasti puuttunut yksin anti-autoritaarinen ruohonjuuritason liike “väkivaltaisuuksillaan” — siis huudoilla, pilleillä, rummuilla, tiesuluilla.

Poliisi, vaikutusvaltaiset tiedotusvälineet ja sosiaalisen median innokkaat tukiopettajat rakentavat tahoillaan diskurssia väkivaltaisesta äärivasemmistosta ja syyttävät sitten anarkisteja antirasistisen liikkeen marginalisoimisesta.

Tämän tasoinen kykenemättömyys tai haluttomuus nähdä oikeistolaisen mediapelin ja poliisin tiedotustaktiikan ympäri on hämmästyttävää. Miten erojen hahmottaminen tai puolen valitseminen vaihtoehdoista fasisti >< itsepuolustuksen hyväksyvä antirasisti voi olla niin helvetin vaikeaa?

On totta, että väkivallan uhalla leikkivän Vapaus pelissä -manifestin retoriikka jätti monet kylmäksi ja kärjisti kenties tieten tahtoen mielenosoitusten vastakkainasettelua.

Rajojen avaamista vaativia ja antifasistisia mielenilmauksia on kuitenkin mustamaalattu vuosikausia. Sormella osoitteluun ja toimijoiden demonisointiin on riittänyt syyksi jo se, että liike on kieltäytynyt henkilöimästä tai institutionalisoimasta antirasismia ja että se on alusta alkaen vastustanut poliisin yrityksiä tukahduttaa protestit ja typistää ne mitäänsanomattomaksi seisoskeluksi.

Nimittämällä militanttia retoriikkaa pelkäämättömiä mielenosoittajia väkivaltaisiksi anarkisteiksi poliisi osti jo aikoja sitten halpaan hintaan valtamedialta mandaatin valita puolensa (oikea laita, ei sinänsä yllättävää) ja uutiskärkensä etukäteen, lietsoa pelkoa ja harjoitella vähemmän kuolettavien* mellakka-aseiden käyttöä.

Se hankki tiedotusvälineiden, sotaveteraanien, iltapukubingoajien ja niin kutsutun kansalaisyhteiskunnan silmiä räpäyttämättä oikeutuksen taas yhteen tarkkaan suunniteltuun operaatioon, joka muistutti taas hiukan enemmän kaupunkisodankäyntiä.

Se, milloin kuula-aseella selkään paukuttelusta tulisi osa suomalaista joukkojenhallintaa, oli kai lopulta vain ajan kysymys. Itse en ole kohta kymmeneen vuoteen jaksanut tai osannut uskoa, että poliisi oikeasti suojelisi edes vähän sinnepäin, saati sitten aukottomasti, vapautta, oikeudenmukaisuutta tai tasa-arvoa.

Itsenäisyyspäivän operaatio oli rumaa katsottavaa, mutta se oli vain yksi uutiskynnyksen ylittävä kulmakivi vähintäänkin yhtä pelottavien tapahtumien sarjassa.

Pelottavaa oli poliisin valmisteluja ja median taivastelua koskevan kriittisen keskustelun hiljaisuus.

Pelottavaa oli se, mitä näin itsenäisyyspäivänä poliisirivistöjen toisella puolen.

Lyhyen rampa vs. poliisiautot -episodin jälkeen, äärioikeiston kulkueen jo marssittua sisälle Hietaniemen hautausmaalle, läksin muutaman tutun kanssa rasistien perään. Sovimme, että puhuisimme vain suomea, sitäkin mahdollisimman hiljaisella äänellä ja vähän. Naamat peruslukemilla kuljimme läpi porteista, joiden luona patsasteli 612-mielenosoituksen omia järjestyksenvalvojia.

Pimeää hautausmaata täplittivät tuhannet ulkotulet ja hautakynttilät, keskikäytävällä oli ruuhkaksi asti ihmisiä. Paikalla oli jokunen viinaa kippaava ja finlandiaa ohi sävelen virittelevä “en ole rasisti mutta” -rasisti, jotka muistan nähneeni samat junttipipot päässä ja yhtä päihtyneinä myös Rajat kiinni -kokoontumisissa. Oli tyyliuskollisia bonehead-natseja ja Saksan armeijan takkeja.

Näkyvimmin paikalla oli kuitenkin porvarillista äärioikeistoa soihtuineen, kransseineen ja villakangastakkeineen, taputtelemassa Suomen Sisun ja Vastarintaliikkeen edustajia selkään iloisessa ja veljellisessä hengessä.

Satoja ja taas satoja ihmisiä.

Ja niitä lapsiperheitä. Lapsia, joille kävelyretkestä lahtarin haudalle muodostuu itsenäisyyspäivän perinne ennen kuin he oppivat lukemaan tai kirjoittamaan mannerheim. Ei paljoa naurattanut. Tämä jos mikä on rumaa, oksettavaa, pelottavaa.

Ai niin. Hautausmaan sisällä ei ollut näkyvästi läsnä yhtäkään poliisia.

dont keep calm when

* Englanniksi FN303:n määritelmä on “less lethal weapon” eli vähemmän tappava ase. Suomenkielisellä wikipedia-sivulla käytetään kuula-aseesta nimitystä ei-tappava ase; myös non-lethal weapon ja less lethal weapon -määritelmät menevät sivustolla sekaisin.

 

Kirjoittamisesta

Alkuviikon on pelastanut eräs antautuminen ja eräs sanoin kuvaamattoman rauhoittava ja innoittava ääni. Ääni lähtee kirjoituskoneen näppäimistöstä.

Minua kiehtovat paitsi kerrotut ja kirjoitetut historiat ja niiden lukuisat heijastumiset nykypäivään, myös vuosikymmeniä tai -satoja säilyneet vanhat esineet. Etenkin vanhentunut arjen teknologia viehättää minua yli melkein minkä tahansa uuden.

Tämä tuskin on suoranainen syy siihen, etten edelleenkään omista esimerkiksi älypuhelinta. En enimmäkseen karsasta uutta teknologiaa; käytän sitä milloin innolla ja milloin välinpitämättömyydellä, siinä missä teknologiakin käyttää minua. Se on tekemisen ja muistamisen apuväline ja mahdollistaja; toiminnallinen ja älyllinen proteesi.

kuvassa eräs teknologiaosaaja

eräs teknologiaosaaja

En myöskään välitä fanaattisesta kaiken vanhan ihailusta, sillä se syö ymmärrystä ja havainnointikykyä.

Sen sijaan minua vetää puoleensa vanhojen esineiden irrallisuus niitä nyt ympäröivän kulutuskulttuurin logiikasta, joka saattaa jäljitellä niiden estetiikkaa, mutta ei tavoita niiden läheistä ja suorastaan haptista suhdetta näennäisen tarpeettomaksi käyneisiin työvaiheisiin. En usko vanhan sen enempää kuin uudenkaan paremmuuteen sinänsä, vaan pikemminkin prosessin tärkeyteen vääjäämättömänä osana lopputyötä, ja siksi myös käsillä tekemisen tuomiin lisämerkityksiin.

Tämä kyseinen kirjoituskonekin on sähkökäyttöinen: ei siis mitään vanhojen esineiden aatelia, mutta sitäkin jännempi vempain. Siinä keskustelevat antiikkinen ja uudenaikainen hassunkurisella tavalla. Se on samaan aikaan liian vanha ja liian uusi. Ehkä juuri siksi se on niin kumman ja kauniin näköinen: kestävä ja pitkäikäinen, ja silti niin edesmennyt, päin seinää juostu moderni.

Kone on seissyt nurkassa koskemattomana parisen kuukautta. Kai sekin on työvaihe. Kai odotin, että minulla olisi jotain juuri oikeanlaista sanottavaa. Halusin aloittaa jostakin mahdollisimman tärkeästä.

Syksyt ovat usein pieniä vuoristoratoja. Aika tuntuu nelistävän ja seisahtuvan samaan aikaan. Sitä tajuaa vuosien ja päivien piirtävän itseään toistavia kehämäisiä kuvioita, samalla kun jokainen ohi kiitävä päivä tuntuu menetykseltä. Ulkona pimenee harmillisen aivan vitun liian aikaisin, varsinkin kun sisäisen kellon mielestä aamuviidestä iltakolmeen on aivan hyvä aika nukkua.

Hereillä olemisen helpoin ja toisinaan ainut kivuton muoto on se vaatimattomin, eli maata hämärässä, sängyssä tai lattialla, hiljaa paikallaan. Toisaalta mielessä velloo pelko, että tekemällä ei-mitään saattaisi lakata olemasta, nukahtaa ja herätä perintätoimiston kahdeksanteen puhelinsoittoon joskus huhtikuun tienoilla, kevätauringon paistaessa sisään ikkunasta.

Ensin itkettää, eikä todellakaan niin kuin elokuvissa, vaan niin varoittamatta ja niin paljon, että oksettaa ja tuntuu tukehtumiselta.

Sitten vellovasta sumusta alkaa muodostua kokonaisia ajatuksia. Outoon fysiikan lakeja uhmaavaan aikakapseliin nimeltä marraskuu aukeaa pieniä ikkunoita menneisyyteen ja tulevaan, ja jos hyvin käy, mattorullan sisällä kieriskelystä versoo jotain kirkkaampaa ja sanamuotoista, ehkä jotakuinkin siedettävää. Tällä kertaa tutkin katkonaisia ja kodeiininhuuruisia merkintöjä, viestejä sairaalasta tulevalle itselleni. Niistä ja monista muista keloista syntyi runomittaisia ja vaihtoehtoisia potilaskertomuksia.

Minulla ei ole koskaan ollut yhtään valmista tekstiä. Se ei haittaa, teksti saakin olla hengittävää ja ainaisen muutoksen tilassa, niinhän ihminenkin on.

Joka päivä ei kuitenkaan synny uutta. Ensimmäisen käsin piirretyn ja kirjoituskoneella naputellun pienlehteni tekstit ja kuvitus ovat syntyneet lähes kokonaan sairaslomakuukausien aikana. Ne hakevat vielä enemmän tai vähemmän lopullista muotoaan, mutta zinen rakenne, kokonaistunnelma ja jokseenkin minimalistinen visuaalinen ilme alkavat selkeytyä.

Niin että kyllä tästä syksystä vielä sydäntalvi saadaan, ja pian alkavat pienlehdetkin putoilla puusta.

 

kuva: zinethug.com

kuva: zinethug.com

Merkintöjä

Eräs ystäväni totesi, että pyörätuolissa oleminen mahtaa olla minulle rankkaa, koska kuulun niihin ihmisiin joiden on vaikea pysyä aloillaan. Tämä oli tarkkaavainen huomio, jota en kumma kyllä ollut itse tullut edes ajatelleeksi.

Aiemmin en ollut oikeastaan pahemmin tarkkaillut omaa liikkumistyyliäni tai levottomuuttani. Tiedostan kyllä olevani lyhytjänteinen, spontaani ja mieleltäni usein levoton, mutta fyysistä olemustani olen aina pitänyt rentona, minkä lisäksi olen jokseenkin mukavuudenhaluinen löysäilijä.

Eihän tämä tietenkään yksiselitteisesti vähennä kehollista levottomuutta. Sittemmin olen myös pannut merkille, että minulla on aina kiire.

Sairaslomalla ja pyörätuolissa fyysinen levottomuus ei varsinaisesti hellitä otettaan. Nyt kun käsivoimia on kertynyt, sanotaan vaikka että kiitettävästi, kaahaan ulkona sata lasissa ja ohittelen jalankulkijoita kuin rallikisoissa. Alamäissä kiihdytän niin, että pyörän akseli väpättää ja leikkaa kiinni. Kokouksissa ja illanistujaisissa kiikun tuolilla ees taas, kiipeän tuolin, sohvan ja lattian välillä tai keulin huvikseni. Kotona meno on yhtä sutimista ja ramppaamista.

Nyt sairasloma lähenee loppuaan. Seuraavaksi on edessä varsan askelia ja pitkää pinnaa vaativa asennekoulu nimeltä kuntoutuminen.

Jalkojen lisäksi kuntoon pitäisi laittaa elämä. Ostaa kalenteri, lopettaa öisin kukkuminen ja keksiä jostain töitä, että olisi varaa syödä ensi kuussa. Samalla opettelen kävelemään matkan bussipysäkille tai metsän halki ilman juoksuaskelia ja tanssimaan hyppimättä. Voi olla hiukka vaikeaa meikäläiselle. Tai mistä sen tietää, ehkä tästäkin lyhtjänteisestä haaveilijasta ja duracelista kuoriutuu vielä oman elämänsä zenmaster.

Tänään luovun pyörätuolista, jos kaikki on röntgenissä niin kuin pitää. Sen kunniaksi merkintä eräältä loppukesän päivältä, jona kotiuduin sairaalasta. Olkoon tämä myös kiitos kaikesta elintärkeästä tuesta jota olen saanut.

Kotiutuminen: 1. päivä.

Aamulla tuli lääkäriltä lähtöpassit, joten lähettiin vihdoin kipsaamaan leikattua jalkaa. Toisessa jalassa on ollut kirkkaan pinkki kipsi jo kohta viikon. Olisin halunnut tähän toiseen kokomustan, mutta ei ollut mustaa päärmettä, piti siis tyytyä kaksiväriseen.

Kärpäsenkakan kokoisia virheitä ja vääryyksiä on maailmankaikkeus pullollaan, kun oikein suurennuslasin kanssa ettii.

Sitten takaisin osastolle, jossa täyttelin kodeiinipöllyssä Kelan papereita*, tilasin invataksn valmiiksi ja pakkasin kamat. Tavaraa oli niin maan perkeleesti. En vieläkään ymmärrä miten ystäväni voivat kuvitella, että joku lukisi noin monta zineä, romaania ja sarjakuvaa parissa viikossa. Nämä lukuisat rakkauden osoitukset painoivat kuin kivi, eivätkä mahtuneet mukana olleeseen reppuun ja kangaskassiin. Yksi hyvä tekosyy lisää soittaa kämppis avuksi kotimatkalle.

Lähtiessä yritin vielä huonolla menestyksellä sanoa kiitosjamoi<3 hoitajille, jotka oli ilmiselvistä kiireistä ja paineista huolimatta enimmäkseen kivoja, skarppeja ja omistautuneita. Keittäjiä kerkesin sentään lounaalla kiittää vegaaniruoasta, joka oli tässä laitoksessa ihan yllättävän passelia.

Puolen päivän jälkeen sitten ajelin invataksilla pyörätuolilainaamon kautta kotiin. Kolistelin tuoleineni ovista sisälle, mikä ei ollut aloittelijalle ihan helppo nakki. Pakkailussa jeesanneet ja vastassa olleet kämppikset lähti asioilleen ja jäin yksin kotiin. Itse olin tässä vaiheessa niin poikki, että kampesin itseni nojatuoliin itkemään ja nukahdin siihen.

Myöhemmin illalla mutsi ja sisko kävivät apteekissa hakemassa särkylääkkeitä ja klexanea (eli kuurin piikkejä, hyi). Sitten tuli kaverit ja toi kukkia, toisen kaverin muutosta ylijääneen kirjahyllyn ja kortin eksältä. Sitten tuli vielä kolmannet kaverit ruokakaupan kautta ja tiskaamaan ja kokkaamaan tofucurrya. Maltillisesti ilmaistuna olen helvetin onnekas.

*paska idea, jälk. huom.

Kynnyskysymys: esteistä ja niiden ylittämisestä

Viikko sitten roikuin käsivoimin kavereideni hartioilla, kun minua kannettiin ylös Tavastian bäkkärin portaita. Niitä oli ehkä kahdeksan.

Halusin jutella ystävän kanssa elämästä, jaksamisesta, ihmissuhteista, esitystaiteesta ja siitä, miten sekä duuni että koulu on perseestä. Tägätä seinään ja juoda ilmaisen kaljan, koska muutkin, koska voin.

Tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun kiipeän ylös portaita, tai rymistelen niitä alas, tai kun venkoilen yli aivan vitun liian korkeista kynnyksistä. Sen lisäksi, että kartoitan esteitä ympärilläni, mietin usein, millaisen matkan taittaminen on juuri tänään vaivan arvoista, ja mihin minun jaksamiseni riittää. Toisinaan konttaaminen ylös portaita kahville, juhliin tai yökylään vanhaan puutaloon — vanhat talot tuoksuvat aina erilaisilta kuin uudet — on sen arvoista. Helsingin keskustaan uskaltautuminen on yleensä vähemmän palkitsevaa ja vie enemmän voimia.

Joskus on raskaampaa sanoa, että minä pystyn kyllä, kuin jättää tekemättä. Joskus taas on raskaampaa todeta: en jaksa, en pysty, en voi.

Siksi minutkin on kannettu ylös portaita kuuntelemaan feminististä punkkia; olen ollut valtaamassa yhtä tyhjää taloa ja yhtä yliopistorakennusta; olen keikkunut rullaportaissa, blokannut teitä natseilta ja haistatellut väkivaltaisille mellakkapoliiseille. Olen ryöminyt kiviportaiden yli lausumaan runoja, baarien vessoihin ja pihanurmikolle makaamaan; koska halusin nauttia juuri tästä maisemasta, juuri näiden ihmisten kanssa, juoda vielä yhdet tai vain istua alas ja jutella.

Halusin pitää kiinni niistä vapauksista, suhteista ja harrastuksista joita minulla on.

Jos olisin pysyvästi liikuntavammainen, montako kertaa viikossa minua huvittaisi kontata baariin, keikalle, luennolle, runoiltaan tai kerrostalon pihasta aukeavalle mäelle ruusupensaiden viereen istumaan? Montako kertaa vuodessa se tekisi? Miksi se on joinakin päivinä helpompaa kuin toisina? Kysyn tätä itseltäni joka päivä.

Olen vähitellen oppinut hahmottamaan esteellisyyttä kaksi- ja kolmiulotteisesti. Ensiksikin se on konkreettisia esteitä, sellaisia, joihin voi törmätä ja joihin heittäytyä koko painollaan ilman, että ne liikahtavat.

Esteellisyys määrittyy aina yksilöllisenä kokemuksena ulos jäämisestä ja yli pääsemättömyydestä: se on arkkitehtuurissa, ovissa ja kynnyksissä, huonoissa apuvälineissä ja vielä huonommassa rakentamisessa. Tällaiset esteet ovat minun ulkopuolellani eivätkä kuitenkaan poissa minusta; niihin minä en pysty.

Minä en tietenkään yksin määritä sitä, mikä on esteellistä. Se, mikä on esteellistä minulle, on mahdollista jollekin toiselle, ja toisinpäin.

Lisäksi omat kyvyt ja kapasiteetti ovat liukuvia, ajassa ja paikassa muuttuvia suureita. Huonona päivänä en pysty juuri mihinkään. Olen siitä aivan helvetin etuoikeutettu, että päivinä joina tahtoisin jäädä sänkyyn makamaan, voin huonosti lähinnä henkisesti. Jos voisin juosta metsässä, kiivetä puuhun, kuunnella vanhan puutalon rappusten natinaa jakojen alla voisin ehkä paremmin, tai sitten en.

Vammaisuuteen, sairauteen ja terveyteen kietoutuu paitsi minun fysiikkani ja sen rajallisuus, myös olemisen ja liikkumisen konsepteja. Tällaiset havainnot ja niiden merkitysten valtava mittakaava ovat minulle jotain uutta, jota alan vasta hiljalleen ymmärtää. Samalla tajuan edeltävän elämäni ymmärryksen ja hahmotuskyvyn vajavaisuuden.

Tätä on vaikea sanoa ääneen ja vaikea kirjoittaa. Pelkään, että kusen jonkun nilkoille sanomalla liikaa; toisaalta pelkään sanovani liian vähän. Että puhumalla toisista ja kolmansista ulottuvuuksista sabotoin sitä naurettavan hitaasti etenevää kulttuurin muutosta, jonka ansiosta esteettömyys edes harvakseltaan nousee varteenotettavaksi tilakysymykseksi.

Pelkään, että kirjoittamalla näin tulen väheksyneeksi konkreettisten esteiden merkitystä niille ihmisille, joilla ei ole mahdollisuutta kiivetä, ryömiä, kontata ja tulla nostelluksi niin kuin minulla. Ehkä tämä on hölmöyttä: enhän minä ihaillessani ammattitanssijaa väheksy kenenkään taitoa, kykyä ja lupaa tanssia juuri sillä itselle oikealla tavalla.

Ehkä olenkin vain pikkumainen, peloissani tai itsekäs: ehkä pelkään, että oman reippauteni, uskallukseni ja jaksamiseni rajallisuutta ei otettaisi yhtä vakavasti. Että mitätöisin omat, milloin hiljaiset, milloin äänekkäät vaatimukseni siitä, että minua ympäröivät materiaaliset, sosiaaliset ja psyykkiset esteet — todelliset yhtä kaikki — tunnustettaisiin ja murskattaisiin.

Toisaalta tämän sanominen on itselleni tärkeää. Vammaisuus on ihmisten välisissä kohtaamisissa; minun pääni ja sinun pääsi sisällä; valotauluissa hohtavien mainosten tervekehoisissa, laihoissa, aktiivisissa ja menestyvissä ihmisissä, joiden keho on aina samasta puusta veistetty. Se ei ole poissa minusta eikä minun ulkopuolellani.

Siksi esteellisyys on paitsi materiassa, myös yhteisöissä ja kasvatuksessa. Asioissa, joissa me kaikki olemme rakentajia ja arkkitehteja. Tällaisia kynnyksiä on vaikeampia hahmottaa, ja toisaalta juuri näitä asioita minä — toisinaan ja hetkittäin — pystyn liikauttamaan.

Minun esteeni ovat paitsi portaissa ja painavissa ovissa, myös irti päästämisessa, kun annan muiden ihmisten sanella miltä täytyy tuntua olla minun asemassani. Niissä lukemattomissa kerroissa, jotka olen elämäni aikana kertonut itselleni minne en voi mennä, miksi en pysty, mitä en hallitse, miten vähän osaan. Esteet ovat sitä, että teen tilaa pelolle.

Viime päivinä olen pannut merkille miten vähän enää ajattelen kömpelöä, raskasta, korkeaa, mahdotonta.

Sen ei pidä eikä se saa tarkoittaa, että materiaaliset tai muutkaan esteet olisivat vähäpätöisiä tai vammaisten ihmisten päässä. Vammaisuus rakentuu sosiaalisesti ja päidemme sisällä, esteet ovat oikeita. Kun järjestät tapahtuman tai perustat ryhmän tiloihin, joihin pääsy on esteellinen, se on kehosyrjintää ja piittaamatonta vallankäyttöä.

Toiseksi vallankäyttöä on sanella mikä on kenellekin mahdollista: millaiset haasteet, tavoitteet, harrastukset, seksuaalisuudet, ilmaisukeinot — tavat olla omassa kehossa ja kantaa sitä — ovat kenellekin sopivia.
Kenenkään ei tarvitse kertoa meille, mihin emme pysty. Me tiedämme sen kyllä itse.

Näin taitavaksi temppuilijaksi tulen tuskin koskaan millään pyörivällä, mutta rullatuoli-freestylen fiilistely on silti sokerihattaraa mielelle.

Poikkeavista taustoista ja valtavista taitoeroista huolimatta tällaiset klipit ovat paitsi inspiroivia, myös kovin samastuttavia. Minäkin, inhimillisyydessäni hölmö ja maailmankaikkeuden mittakaavassa pikkuruinen ihmisrääpäle, haluan näyttää ympäristölleni, että katsokaa nyt miten paljoon minä pystyn. Että lopettakaa jo se säälittely ja tuskailu ja paijaaminen: ettekö näe miten vahva minustakin on tullut?

Viime aikoina olen yhä enemmän ajatellut: tuonne minä haluan, tuosta pääsen, ja tuosta, tähän minä pystyn, tämän minä osaan.

Inspiraatioksi. www.aaronfotheringham.com

Määrittämätön kaatuminen tai putoaminen

Minulla on asiat enemmän kuin hyvin. Minulla on aina ollut valtavasti etuoikeuksia.

Minulla on niin valkoinen iho, että olen reissannut satoja, jopa tuhansia kilometrejä pitkin läntistä EU:ta kerta toisensa jälkeen joutumatta todistamaan kansalaisuuttani tai henkilöllisyyttäni kenellekään.

Korkeakoulututkinto, tai ainakin sellainen piti olla tuloillaan, kunnes ahdingosta ja tympääntymisestä akateemiseen koulutukseen kasvoi Goljat, jota tällainen keskittymiskyvytön ja kuriton maahinen väsyi selättämään. Sekin on valinta, ja vähemmän vaikea sellainen, jos tietää, että nurkan takaa löytyy kyllä itselle aina jotain. Paskaa enimmäkseen, mutta kultareunuksella kumminkin.

Keskipituisen, keskipainoisen, kahdella jalalla juoksevan ja kaksikätisen kehoni ulottuvuudet eivät olleet koskaan viestineet sairaudesta.

Sitten tapahtui diagnoosi. S92.0 Fractura calcanei l. S. vasemmassa ja S92.1 Fractura luxatio os tali oikeassa jalassa. Määrittämätön putoaminen tai kaatuminen.

Moni liikuntavammainen on terve ja silti liikuntarajoitteisempi kuin minä. Moni kroonisia sairauksia sairastava elää jatkuvien tai toistuvien kipujen ja väsymyksen kanssa, mutta hänen sairautensa ei näy ulospäin. Koska kaikki mitä minulle on vammaisuudesta opetettu, on normatiivisia toisintoja, yrityksiä rajata häilyvän terveyden käsitteen ulkopuolelle kaikki sinne kategorisesti sopimaton, en koe tietäväni vammaisuudesta paljon mitään. Vammaisuus kun ei ole sairautta. Vammasta ei (useinkaan) voi, eikä varsinkaan tarvitse, parantua.

Jotkut vammat kyllä altistavat sairauksille, jotkut sairaudet taas vammoille. Monen pitkäaikaissairaan oireilu on alkanut väliaikaisena ja sitten kroonistunut. On olemassa sairauksia, joihin ei ole olemassa hoitoa ja sellaisia, jotka ovat hoidettuina täysin oireettomia. Myös lääketieteen ja teknologian kehittyessä terveyden rajoja piirretään ja kategorioita määritellään uusiksi. En osaa sanoa, miten kaikki nämä terveyteen kietoutuvat kerronnat tulisi suhteuttaa toisiinsa; tuntuu, että taitoni nimetä ja paikantaa on puutteellinen.

Varmaa on se, että vammoja ja vammaisuuksia on monenlaisia, ja että vammaisten niputtaminen yhdeksi kategoriaksi, jonka vastakohtana ovat ei-vammaiset ihmiset, on siksi vähintäänkin epäilyttävää. Ihmistä, jolla on nuha, ei automaattisesti verrata ihmiseen, jolla on pisamia, keskivaikea masennus, musta tukka, eturauhassyöpä, kaksi kättä tai heroiiniriippuvuus. Vastaavasti ei voida olettaa, että vammaiset yksiselitteisesti tai välttämättä jakaisivat saman todellisuuden keskenään. Toisekseen vammaisuus määrittyy ennen kaikkea ympäröivän maailman materiaalisissa, sosiaalissa ja normatiivisissa esteissä, ei vammaisen yksilön ominaisuuksissa itsessään.

Minä olen sairaslomalla.

Minun diagnoosilleni on merkitty alku ja loppu kalenteriin, toisin kuin monelle muulle. Kehossani ja kalenterissani on sairastamiselle merkitty paikka ja aika. Loppuuko sairauteni siis yhtäkkisesti ja muuttuu sitten kuntoutumiseksi? Entä milloin kuntoutumisesta tulee terveyttä?

Tuleeko minusta edes terve? Entä ADHD: onko se häiriö, joka pitäisi diagnosoida, lääkitä ja hoitaa? Kenelle minun luovan, kaoottisen, hajamielisen, impulsiivisen, ihanan ja itkettävän arjen haasteeni ovat ensisijaisesti karhunpalvelus, minulle itselleni vaiko yhteiskunnalle? Kuka meistä on Goljat: minä, diagnoosi vaiko järjestelmä jonka kanssa painin? Jos oireilu on alisuoriutumista tehtävissä ja elämätilanteissa, joita minun ei ole soveliasta hoitaa ja elää tavalla jonka itse koen parhaaksi, onko se siis sittenkin vammaisuutta?

Entä transsukupuolisuus – onko se sairaus, häiriö, elämäntilanne vaiko kitkaa minun ja ympäröivän maailman välissä? Omasta mielestäni kelpaan tällaisena. Ketä tai mitä siis korjataan, jos korjataan minun sukupuoltani niin, että muut ihmiset näkisivät minut oikein?

Kaikkea tätä – terveyttä, sairautta, vammaisuutta ja vammattomuutta – läpäisee se yhteinen nimittäjä, että yhteiskunta tai yhteisö määrittelee ihmisten ominaispiirteitä toivottaviin ja epätoivottaviin, ihanteellisiin ja vieroksuttaviin. Näihin arvotuksiin perustuen yhteisöt tuottavat sekä konkreettista että sosiaalista arkkitehtuuria, jonka lomassa toisten on vaikeampi oppia, liikkua ja kommunikoida kuin toisten.

Olen oppinut viime aikoina paljon uutta siitä, mitä on tulla kohdelluksi näkyvästi sairaana ihmisenä.

Vaikka kalenteriini on merkitty paranemistani seuraavia ja tukevia lääkäri- ja fysioterapia-aikoja, en osaa paikantaa, missä tämä lääketieteellisen tarkasti aikaan ja paikkaan merkitty sairauteni lopulta sijaitsee. Ehkä sen rajat ovat minulle hämäriä, koska se on annettu minulle ulkoapäin, tai koska olen päättänyt kyseenalaistaa muiden mahdollisten diagnoosieni taustan ja syyt, ja näkemään sen yhteiskuntamme ja kulttuurimme oirehtimisena yhtä paljon kuin omanani.

Minun jaloissani ei ole kipua tai sairautta, kunhan en kävele niillä. Ei särkyä, ei ylitsepääsemätöntä väsymystä; samat oireilevat hartiajumit, joita olen jo vuosia aiheuttanut itse itselleni sitomalla rintani suunnilleen viikon joka ikinen päivä.

Ulkona liikkuminen ja uuteen elämään tottuminen on kuitenkin vaatinut eräänlaista henkistä kuntoutumista, toisinaan yksin ja toisinaan muiden tuella. Tästä tuesta olen sanomattoman kiitollinen. Tämä tarve tervehdyttävälle prosessille, matkalle pois patologisoivien tarinoiden piiristä, on kummunnut vuorovaikutuksen muutoksesta, joka on toisinaan hienovireistä, toisinaan selvästi aistittavissa.

Minun sairauteni on paperilla, vammaisuus taas viivähtää ihmisten katseissa hipaisten silloin tällöin kasvojani kuin varkain. Itse en varsinaisesti koe olevani sairas. Aikani ei käy pitkäksi, koska en odota ensi kuuta vaan elän tätä hetkeä ihan hirveällä kiireellä. Paranemista koskevat tiedustelut ja tsemppaamiset täyttävät kuitenkin arjen kohtaamiset: toistuvasti joku on pahoillaan; toistuvasti joku kysyy, milloin tuo sinun juttusi on ohi.

Intuitioni myös kertoo, että minuun kohdistuvat katseet ovat muuttuneet. Toivon ja uskon, että ne ovat ainakin potentiaalisesti myös jatkuvassa muutoksessa, suhteessa siihen millä tavoin kannan itseni ja merkitsen nämä katseet kehooni joka päivä.

Yksinäisyys on sitä, kun puolet bussin takaosasta tuijottaa korkeuksistaan pahoittelevana, vaivautuneena, ymmällään.

Minä yksin tiedän ja tunnen olevani vahva, ainakin hetkittäin. Miksi kukaan muu ei näe?

Ihana raakavegaanismoothie :)))

Tein tänään ehkä elämäni rumimman smoothien.

Tai siis pirtelön. Suomeksihan smoothie on pirtelö. Jännä ettei kukaan enää käytä sitä sanaa, niin kiva ja pirtsakka vielä kun on. Lapsena Itiksen ostoskeskuksessa hengatessa arvottiin aina meneekö taskurahat pehmikseen vai pirtelöön. Onko pehmiksiä muuten vielä olemassa, vai onko sekin nykyään softie?

Joka tapauksessa tällä kertaa #raakavegaanismoothiessani oli sattumanvarainen valikoima hedelmiä ja eilinen porkkanaraaste, jotka ovat peräisin lähimarketin roskiksesta. Oikea kestävän kehityksen paleo-välipala urbaaniin metsästäjä-keräilijä-tyyliin.

Itse tehtyä kasvimaitoa laitoin sekaan myös. Ei varsinaisesti siksi, että terveellisen ja mallikaan elämäni täydellistäisi #puhdas ja #prosessoimaton vegaaniruoka, vaan koska sairaspäivärahat tulee vasta myöhemmin tällä viikolla. Niukkuus lisää tunnetusti innovaatioita.

#Smoothieni oli paksu, väriltään oksennuksenkirjava mömmö ja lisäksi limaista, koska liotin sekaan pellavansiemeniä. Niin ruma etten laita tähän kyllä mitään kuvaa.

Muutenkin söin sen jo, ja eihän mulla sitäpaitsi ole kameraa tai älypuhelinta. Ihme välineurheilua nämä elämäntapapostaukset!

Että ruokabloggaajille hyvää elämää vaan!