Ihminen vs. kone

UM, Matkustustiedotteet, 16.1.2017

“Afganistan: matkustustiedote

Turvallisuustaso

Vältä kaikkea matkustamista

 

Muut turvallisuustason tiedot

Turvallisuustilanne on kriittinen tai heikko koko maassa, vaikka tilanteessa on myös alueellisia eroja. Välttämättömissä asioissa Afganistaniin matkustavien ulkomaalaisten on noudatettava erityistä varovaisuutta sekä varmistettava ennalta turvallisuusjärjestelyjensä luotettavuus niin liikkumisen kuin majoituksen ja muiden mahdollisten oleskelupaikkojen osalta. (…)

 

Yleinen turvallisuustilanne

Afganistan on konfliktimaa, jossa väkivallan uhka on erittäin korkea. Varsinkin alueilla, joissa on kapinallistoimintaa, on aseellisten hyökkäyksien ja räjähteiden uhka.”

Tähän kaikki kiteytyy. Oli muuten raskas maanatai. Ja tiistai.

Kolmisen sataa ihmistä vastaan poliisi, maahanmuuttovirasto ja charter-lento, joka vei joukon Suomeen turvallisemman, paremman elämän toivossa tulleita takaisin Afganistaniin, lähemmäs kuolemaa.

Kone nousi ja fasismin yö laskeutui, vastarinnasta huolimatta. Minä itkin.

Ja heti seuraavana päivänä saapuessani työpäivän jälkeen jokseenkin ryytyneenä Helsingin keskustaan sain kuulla, että joukko irakilaisia on haettu Tampereen lähiseudun vastaaottokeskuksista poliisiaseman putkaan. Heidän mahdollista käännytystään suunniteltiin ehkä samaksi illaksi. Varmistusta sille, olivatko käännytykset vapaaehtoisia, väkisin karkotuksia vaiko kaikkea siltä väliltä, oli jokseenkin mahdotonta saada. Epäilyttävää ja pelottavaa oli puhelinyhteyden äkillinen katkeaminen kaikkiin kiinniotettuihin.

Repussa nippu käännytyksestä kertovia lentolehtisiä ja edellisen illan Vaihtuvien Tilanteiden varalle ostamani halpislentoyhtiön lippu kourassa tein täyskäännöksen ja suuntasin Helsinki-Vantaan lentokentälle, jossa lähdin sydän hakaten juoksemaan kohti Turkish Airlinesin erästä iltalentoa.

Pakkokäännytyksiin Suomesta ja muista Euroopan maista osallistuu lukuisia lentoyhtiöitä. Edellisen päivän Kabulin lento oli tsekkiläisen Travel Services Airlines -lentoyhtiön charter-lento. Se suhmuroitiin ilmaan vastamielenosoittajien silmien edessä 3.4. klo 23 aikaan illalla Helsinki-Vantaan syrjäisestä liikelentoterminaalista. Suuri osa käännytyksistä, myös poliisin saattojoukon “turvaamista” pakkokäännytyksistä, tehdään kuitenkin aivan tavallisilla matkustajalennoilla, sellaisilla kuin tämäniltainen. Turkish Airlines on tyypillinen, välipitämättömyydessä kunnostautunut käännytettävien lennättäjä useissa Pohjoismaissa.

Turkish Airlines ja mainonnan ironiaa

Ottelussa vastaan Helsinki-Vantaan lentokenttää tällainen lempeän ärhäkkä, mutta auttamattoman pieni, tavallinen ja vaikutusvallaton ihminen, vänkäämässä rajavartijoilta lupaa päästä lentokapteenin puheille, oli auttamattoman alakynnessä. Tietoa, aikaa ja kortteja oli käytössä liian vähän. Minä olin auttamattomasti jäljessä ja auttamatoman yksin.

Minä myöhästyin. Taas katsoin kun kone nousi, ja taas minä itkin.

Olin ihan helvetin väsynyt ja pettynyt. Menetys laukaisee tyypillisesti ihmisessä syyllisyyden tunteita ja taipumuksen vajota suremaan kadotettuja mahdollisuuksia. Ja niitä riittää. Kuten Nasima Razmyar oli todennut Helsinki-Vantaan liikelentoportilla edellisenä iltana juuri hetki koneen noustua:

“Mä tiedän että jokainen joka täältä lähtee tänään pois tietää sen sydämissään ja mielissään, että mitä mä oisin voinu tehdä enemmän. Mä tiedän sen. Mua itkettää. Mä oon pahoillani. Mä en oo tehny tarpeeks. Mut täällä on tuhansia joiden puolesta meidän pitää tehdä vielä jotain.”

En koskaan oikeastaan lakkaa tuntemasta itseäni liian pieneksi, voimiani riittämättömiksi niin suuren koneen edessä. Toisaalta taas maanantaina 3.4. olimme sisuuntuneita ja vihaisia, ja mikä tärkeintä, vihdoinkin liikkeellä ja vihdoinkin yhdessä. En ole koskaan ennen todistanut suomessa mitään vastaavaa: ensin muutamia ihmisiä kokoontumassa Metsälän säilöönottokeskukselle ja sitten kasvavana joukkona Pasilan poliisiaseman eteen; muutamassa tunnissa kymmeniä ja satoja saapumassa joka ilmansuunnasta matkustajakoneiden lähtöaulaan ja juoksemassa määrätietoisina jonoina liikelentoterminaalin portille. Kauan odotettua toisilleen tuntemattomien ihmisten jaettua epäuskoa, surua ja sisuuntumista.

Sitäpaitsi lopettaminen ei ole vaihtoehto. Ei metsä heittäydy hakkuukoneiden edessä maahan siisteihin riveihin makaamaan vain, koska kaatuminen on joskus väistämätöntä. Ei omaa oikeudentajua ja toimintaa punnita vasten maailman pahuuksien loputtomuutta, vaan jotta voisimme elää itsemme kanssa. Jotkut asiat on vain tehtävä, koska niin on oikein.

Näissä solidaarisuusoperaatioissa tehdään villejä arvauksia, juostaan pää kolmantena jalkana, tiedotetaan miten milloinkin pystytään, toivotaan parasta, itketään ja sitten opitaan paremmiksi. Ensi kerralla minä olen vahvempi, me olemme vahvempia, Migrin ja poliisin on syytäkin pelätä. Koska kyllä, minä näen teidän lävitsenne, tiedotteidenne ja twitter-päivitystenne ja ajovaloihin jähmettyneen säikähtäneen vauhkopeuran propagandanne lävitse minä näen:

teitä pelottaa se kun me saamme tarpeeksemme.

Teitä pelottaa meidän epäpyhä allianssimme: afgaanit ja irakilaiset solidaarisina toistensa rinnalla; pappeja vähän joka kirkosta seisomassa poliisien edessä uhmakkaina mustissaan, värikkäisiin huiveihin kääriytyneitä anarkisteja kävelemässä käsi kädessä heidän kanssaan; tavallisia tallaajia asettumassa kaltaisiamme ihmisiä kuljettavien poliisiautojen tielle; kuljetusalan duunareita kieltäytymässä oikeusmurhaan osallistumisesta.


Teitä pelottaa suomi100-historiikin sivujen likaantuminen niiden verestä, joita kehtasitte kutsua nimillä tulva, virta ja kriisi; teidän rikkomustenne vakavuus välähdyksenä lastenlastenne silmissä.

Minuakin pelottaa päivittäin, kun mietin miten me oikein jaksamme, ja miten meidän käy tässä rikkinäisessä maailmassa.

Vaan minkäs teet. “Eespäin”, sanoi mummo lumessa, kun ryhtyi pakolaiseksi vuonna 1941. Saattoipa isänsä sanoa samaa vuonna 1918, vaikka silloinen pakoreitti kulki rajan yli juurikin päinvastaiseen suuntaan.

Eivät olleet erityisen yksinkertaisia tai kansallismielisen sankarihistorian uhrikertomukseen mutkattomasti solahtavia pakolaistarinoita kumpikaan. Jos aikalaisviranomaiset olisivat päättäneet heidänkin kelpaamattomuudestaan nykypäivän ammatinsa harjoittajien veroisella vihamielisellä ja systemaattisella virkainnolla — kyseenalaistaneet, väheksyneet, sivuuttaneet ja tulkanneet päin helvettiä — niin ei olisi minuakaan tässä parhaillaan kiukkuamassa. Ettäs tiedätte. Minä olen syntynyt tähän maailmaan muun muassa siksi, että eräs valkoinen mies, sotilas ja vartija antoi antoi inhimillisyyden hetkellä minun vangitulle isoäidin äidilleni 10 minuuttia aikaa paeta vessan ikkunasta. Se riitti hyvin.

P.S. On oikeastaan se ja sama, olivatko koneessa olleiden vanhempien lapset 13- vai 19-vuotiaita tai oliko käännytettävistä ihmisistä yksi raskaana vai ei*. Ketään ei tule pakkopalauttaa, oikeus turvaan ja elämään on kaikilla, piste.

P.S.S. Täytyy tähän syssyyn vielä mainita, että sain kuulla myös yhden suuren ja itkettävän ilouutisen ihan äskettäin. Että ei se paska lapioimalla lopu, mutta niin ei kevätesikkokaan lakkaa lannassa kasvamasta. Minulle tärkeä ihminen — kärsivällinen neuvottelija, inspiroiva agitaattori ja periksiantamaton taistelija — on saanut tänään oleskeluluvan.

Rakas ystävä, veli ja toveri: sinä ja kanssaprotestoijasi olette opettaneet suomelle ja suomalaisille heistä itsestään jotakin niin suurta, etteivät he sitä vielä itse edes tajua. Me tänne seitsemän oikean maahan, maailman pimeään ja kylmään nurkkaan syntyneet olemme siitä teille suuressa kiitollisuudenvelassa.

Me olemme monta kertaa tervehtineet toisiamme lopen uupuneina. Minun on nyt korkea aika mennä nukkumaan. Toivon, että sinä nukut parhaillaan yötäsi hyvin; ei siksi että olet niin väsynyt, vaan koska olet turvassa.

 

*Koneessa olleiden perheiden lapset olivat täysi-ikäisiä. Yksi perhe, jossa oli alaikäisiä lapsia, sekä yksi raskaana oleva afgaani otettiin kiinni. Heitä uhkasi käännytys, jolta he toistaiseksi välttyivät täpärästi kansalaistoimijoiden tuen ja vastarinnan ansiosta. Suomesta on aiemmin pakkopalautettu alaikäisiä sekä yksin että perheineen, ja sitä tullaan yrittämään vastaisuudessankin. Kyse ei siis ollut mistään poliisin korjaamasta yksittäisestä “virheestä”.

Tätä pelkäsin eniten 6.12.

Itsenäisyyspäivän iltana väistelin Hietaniemenkadun kulmassa poliisiautoja, jotka tekivät kohdallani äkkikäännöksiä ja ajoivat suoraan päin. Ylitin kadun suojatietä pitkin, väistin yhtä autoa, sitten toista. Takaisin jalkakäytävälle päästyäni (kadun toisella puolella maija oli ajanut kävelytiellä vastaan eikä vaikuttanut siltä, että kuskia kiinnostaisi pysäyttää) olin tulla yli ajetuksi.

Välikohtaus tapahtui siinä vaiheessa iltaa, kun seuraamani äärioikeiston marssi oli jo hyvän matkaa haustausmaan suojissa. Antifasistinen vastamielenosoitus oli jossain kaukana saamassa osansa itsenäisen Suomen teleskooppipampuista ja projektiileista.

Minulla on kaksi murtunutta jalkaa, joiden liikelaajuus on merkittävästi huonontunut ja sietokyky kävelyaskelta kovemmille tärähdyksille, silloin kun niillekään, on lähelle nolla. En voi kiihdyttää askeliani, hypätä, juosta ja astua sivuun. Tämä on myös syy siihen, että erkaannuin fasismin vastaisen Vapaus pelissä -mielenosoituksen riveistä ennen kuin tilanne alkoi kärjistyä ja kuljin Töölön katuja omia reittejäni.

Muistan ajatelleeni, että sinivuokoilla taitaa olla vähän rankempi sunnuntaivuoro takana ja hermo kireällä.

Eikä ihme: sellainen robocop-lauma niin isojen aseiden kanssa, ja silti Hesperian esplanadille “saarrettu” vastamielenosoitus onnistui juoksuttamaan poliisia pitkin Töölöä, pysäyttämään liikenteen 612-kulkueen edestä (joskin vain muutamiksi minuuteiksi) ja pääsemään kahdesti huutoetäisyyden päähän rasisteista.

Tämä siitä huolimatta, että poliisi sulki lukuisia katuja, jalkautti siviilipoliiseja ja kuvaajia Töölön kaduille, tarkasti etenkin nuorilta näyttävien ihmisten reppuja ja henkilöllisyyspapereita, piti koiria ja hevosia valmiudessa ja käytti pamppujen lisäksi uusia voimakeinoja.

Olen todistanut vastaavanlaista kostonhimoa ennenkin. Tällä kertaa Suomen poliisi pääsi kokeilemaan uusia lelujaan mielenosoittajiin.

Mörkö on poliisin uudehko, isokokoinen joukkojenhallinta-ajoneuvo. Paljon huomiota saanut FN303 taas on paineilmalla projektiileja ampuva ase, jonka voima vastaa poliisin sanojen mukaan teleskooppipampulla lyömistä. Valmistajan mukaan sen lähtönopeus on 85—91 metriä sekunnissa ja osuma päähän tai kaulaan voi tappaa.

Ase ei ole uusi, vaan poliisi sai sen käyttöönsä jo kevättalvella 2014. Antti Rautiainen pohdiskeli aseen käyttöönoton taustalla olevia tapahtumia blogissaan jo vappuna 2014, jolloin ase oli ensi kertaa esillä joukkojenhallintatilanteessa.

Vaikka epätodellinen olo on hälventynyt ja itsenäisyyspäivän tapahtumista on pikkuhiljaa muodostunut jonkinlainen kokonaisuus, en oikein osaa olla ihmeissäni tai järkyttynyt. Se ei tarkoita, etteikö poliisin väkivallan käyttö olisi ollut pelottavaa: se oli sitä niin läheltä katsottuna kuin uutiskuvissakin.

Kyse on ennemminkin siitä, etten näe tapahtumissa mitään kovin yllättävää. Itsenäinen Suomi 2015 on ruma ja pelottava näky, enkä tarkoita nyt yhtä marssia vaan koko yhteiskunnan tilaa.

Lyhytkin katsaus menneeseen vuoteen on synkkä. Syksyn aikana vastaanottokeskuksiin on heitetty polttopulloja ja niiden asukkaita ja työntekijöitä on häiritty. Tasa-arvon ja moninaisuuden puolestapuhujat kautta laitain ovat yhä useammin vihakirjoittelun kohteina. Valtakunnallisen feministijärjestön työntekijöille soitettiin marraskuussa ammuskelun ääniä ja väkivaltaviittauksia sisältäviä anonyymejä puheluita.

Moni rodullistettu ystäväni on todennut, että kysymyksiä heidän taustastaan sekä syistään ja motiiveistaan elää Suomessa esitetään useammin kuin koskaan ennen.

Liberaalit instituutiot tai järjestötahot eivät ole vaivautuneet tai onnistuneet organisoimaan rasismin ja fasismin vastaista liikehdintää Suomessa, vaikka sille olisi huutava tarve.

Hajutonta ja mautonta hyvän mielen osoittamista on organisoitu yksittäisten ihmisten aloitteesta sosiaalisessa mediassa. Meillä on unelma -monikulttuurisuusajoista suurimmassa ja ehkä pöhköimmässä päästettiin ääneen rasistisia liikkeitä elämäntyönään rakentanut Matias Turkkila. Turkkilan puheelle buuaavia ohjeistettiin lavalta käsin dialogiin ja pitämään “turvat kiinni saatana” (videolla n. 0:20—1:00).

Tällaisen kokoontumisajon kutsuminen monikulttuurisuuden puolustamiseksi vesittää sanan merkitystä entisestään, ja sen määritteleminen mielenosoitukseksi tuntuu lähinnä masentavalta vitsiltä.

Anarkististen, antifasististen ja feminististen koalitioiden lisäksi Rajat kiinni -kiertuetta ja muuta rasistien julkista meuhkaamista vastaan ovat jalkautuneet uskottavalla analyysillä, tarmolla ja retoriikalla ainoastaan rasististen ristiretkien suututtamat, vapaata liikkuvuutta vilpittömästi puolustavat tornio-haaparantalaiset viime lokakuussa.

Samaan aikaan Suomen poliittinen ilmapiiri muistuttaa päivä päivältä enemmän Lapuan lakeja.

Ihmisarvon määrittelyä ihonvärin perusteella, julkisia natsitervehdyksiä, Helsingin keskustassa pidettyjä puheita etnisistä puhdistuksista, vaatimuksia hukuttaa ja jättää tuhansia ihmisiä heitteille, toivomuksia että rasismin vastustajat joukkoraiskattaisiin, polttopulloiskuja, tappelukoiria ulkoiluttavia suojelupartioita… Kaduilla tähän fasistisen puheen ja liikehdinnän normalisoitumiseen on toistuvasti puuttunut yksin anti-autoritaarinen ruohonjuuritason liike “väkivaltaisuuksillaan” — siis huudoilla, pilleillä, rummuilla, tiesuluilla.

Poliisi, vaikutusvaltaiset tiedotusvälineet ja sosiaalisen median innokkaat tukiopettajat rakentavat tahoillaan diskurssia väkivaltaisesta äärivasemmistosta ja syyttävät sitten anarkisteja antirasistisen liikkeen marginalisoimisesta.

Tämän tasoinen kykenemättömyys tai haluttomuus nähdä oikeistolaisen mediapelin ja poliisin tiedotustaktiikan ympäri on hämmästyttävää. Miten erojen hahmottaminen tai puolen valitseminen vaihtoehdoista fasisti >< itsepuolustuksen hyväksyvä antirasisti voi olla niin helvetin vaikeaa?

On totta, että väkivallan uhalla leikkivän Vapaus pelissä -manifestin retoriikka jätti monet kylmäksi ja kärjisti kenties tieten tahtoen mielenosoitusten vastakkainasettelua.

Rajojen avaamista vaativia ja antifasistisia mielenilmauksia on kuitenkin mustamaalattu vuosikausia. Sormella osoitteluun ja toimijoiden demonisointiin on riittänyt syyksi jo se, että liike on kieltäytynyt henkilöimästä tai institutionalisoimasta antirasismia ja että se on alusta alkaen vastustanut poliisin yrityksiä tukahduttaa protestit ja typistää ne mitäänsanomattomaksi seisoskeluksi.

Nimittämällä militanttia retoriikkaa pelkäämättömiä mielenosoittajia väkivaltaisiksi anarkisteiksi poliisi osti jo aikoja sitten halpaan hintaan valtamedialta mandaatin valita puolensa (oikea laita, ei sinänsä yllättävää) ja uutiskärkensä etukäteen, lietsoa pelkoa ja harjoitella vähemmän kuolettavien* mellakka-aseiden käyttöä.

Se hankki tiedotusvälineiden, sotaveteraanien, iltapukubingoajien ja niin kutsutun kansalaisyhteiskunnan silmiä räpäyttämättä oikeutuksen taas yhteen tarkkaan suunniteltuun operaatioon, joka muistutti taas hiukan enemmän kaupunkisodankäyntiä.

Se, milloin kuula-aseella selkään paukuttelusta tulisi osa suomalaista joukkojenhallintaa, oli kai lopulta vain ajan kysymys. Itse en ole kohta kymmeneen vuoteen jaksanut tai osannut uskoa, että poliisi oikeasti suojelisi edes vähän sinnepäin, saati sitten aukottomasti, vapautta, oikeudenmukaisuutta tai tasa-arvoa.

Itsenäisyyspäivän operaatio oli rumaa katsottavaa, mutta se oli vain yksi uutiskynnyksen ylittävä kulmakivi vähintäänkin yhtä pelottavien tapahtumien sarjassa.

Pelottavaa oli poliisin valmisteluja ja median taivastelua koskevan kriittisen keskustelun hiljaisuus.

Pelottavaa oli se, mitä näin itsenäisyyspäivänä poliisirivistöjen toisella puolen.

Lyhyen rampa vs. poliisiautot -episodin jälkeen, äärioikeiston kulkueen jo marssittua sisälle Hietaniemen hautausmaalle, läksin muutaman tutun kanssa rasistien perään. Sovimme, että puhuisimme vain suomea, sitäkin mahdollisimman hiljaisella äänellä ja vähän. Naamat peruslukemilla kuljimme läpi porteista, joiden luona patsasteli 612-mielenosoituksen omia järjestyksenvalvojia.

Pimeää hautausmaata täplittivät tuhannet ulkotulet ja hautakynttilät, keskikäytävällä oli ruuhkaksi asti ihmisiä. Paikalla oli jokunen viinaa kippaava ja finlandiaa ohi sävelen virittelevä “en ole rasisti mutta” -rasisti, jotka muistan nähneeni samat junttipipot päässä ja yhtä päihtyneinä myös Rajat kiinni -kokoontumisissa. Oli tyyliuskollisia bonehead-natseja ja Saksan armeijan takkeja.

Näkyvimmin paikalla oli kuitenkin porvarillista äärioikeistoa soihtuineen, kransseineen ja villakangastakkeineen, taputtelemassa Suomen Sisun ja Vastarintaliikkeen edustajia selkään iloisessa ja veljellisessä hengessä.

Satoja ja taas satoja ihmisiä.

Ja niitä lapsiperheitä. Lapsia, joille kävelyretkestä lahtarin haudalle muodostuu itsenäisyyspäivän perinne ennen kuin he oppivat lukemaan tai kirjoittamaan mannerheim. Ei paljoa naurattanut. Tämä jos mikä on rumaa, oksettavaa, pelottavaa.

Ai niin. Hautausmaan sisällä ei ollut näkyvästi läsnä yhtäkään poliisia.

dont keep calm when

* Englanniksi FN303:n määritelmä on “less lethal weapon” eli vähemmän tappava ase. Suomenkielisellä wikipedia-sivulla käytetään kuula-aseesta nimitystä ei-tappava ase; myös non-lethal weapon ja less lethal weapon -määritelmät menevät sivustolla sekaisin.