Kuka muistaa auttajahain?

Henkilökohtaisten rajojen asettaminen ei aina ole helppoa. Erityisen vaikeaa minun on vielä vuosien harjoittelun jälkeenkin vetää raja silloin, kun koskemattomuuteeni tai yksityisyyteeni kajoava henkilö ei ole pahantahtoinen eikä ymmärrä tekevänsä jotain väärin.

Kun tuntematon humalainen mies yritti viime kesänä ängetä puiston penkillä aivan liian lähelle istumaan, osasin komentaa lähentelijän jättämään minut ja seurueeni rauhaan.

Kun kollegani eräässä työpaikassa piti sopivana kehua pyllyäni hyvin muodostuneeksi kesken aamukahvin keiton, kaveri sai kiitokseksi (tunnetun kansainvälisen käsimerkin sekä) napakkaa ja jäsenneltyä palautetta siitä, millaisia ”kohteliaisuuksia” en aio duunissani kuunnella.

Mutta taannoin kun puolituntemattoman kanssaopiskelijan tuijoteltua minua aikansa huomaamattani kävi ilmi, että hän piirsi minua lehtiöönsä kysymättä ensin lupaa, olin hämmentynyt. Tunsin oloni epämukavaksi, mutten tiennyt miten sen ilmaisisin. Kyseessä ei ollut valokuva, mutta toisaalta ei mikään minuutin croquiskaan, vaan yhdennäköisyyttä tavoitteleva teos. Ei minua olisi haitannut jos tyyppi vain olisi kysynyt ensin. Epäilin itseäni. Oliko minulla edes oikeutta tuntea oloani epämiellyttäväksi?

On kulunut noin kuukausi siitä, kun viimeksi liikuin ilman pyörätuolia. Yksin liikkuminen, tai liikkuminen ylipäätään, ei ole aiemmin tuottanut ongelmia. Nyt ollessani sairaslomalla poistun kotoa harvemmin kuin koskaan ja aina suunnitellusti. Loivassa ylämäessä etenen arviolta 20 metriä minuutissa, jyrkkä ylämäki ei tule kysymykseen. Hartiavoimien ja huonosti pelittävän pyörätuolin varassa liikkuminen on raskasta ja kuljenkin pidemmät matkat lähes poikkeuksetta kavereiden avustuksella.

Avun pyytämisen lisäksi auttamisesta on pitänyt oppia kieltäytymään. Pyrin kommunikoimaan tarpeeni selkeästi: ystäväni tietävät että jos tarvitsen apua, pyydän sitä kyllä erikseen. Tuntemattomien kanssa onkin sitten hankalampaa.

Pari päivää sitten kohtasin Helsingin Rautatientorilla henkilön, jota kutsun auttajahaiksi. Olin jäänyt pois bussista ja ylitin suojatietä, kun auttajahai kirmasi avukseni ja kävi kiinni tuoliini. Kävimme kohtaamisen aikana seuraavan, lyhyen sananvaihdon:

– Kiitos, mut mä pärjään kyllä itse.
– You’re welcome!

Anonyymiksi jäänyt auttajahai väläytti minulle kalifornialaisittainkin leveän hymyn ja katosi turistijoukkoon kuin, no, hai valtamereen. Itse jäin hämmentyneenä ja ärtyneenä silmäilemään kynnystä, jonka yli olisin mieluiten kammennut omin avuin.

Pyörätuolissa oppii paljon uutta. Järki ja perstuntuma tosin sanovat ilman omakohtaista kokemustakin, ettei kenenkään pyörätuolia saa työnnellä kysymättä ensin lupaa. Pyörätuolissa oleva ihminen ei välttämättä voi nousta tuolistaan pois ollenkaan. Se on hänen henkilökohtainen tilansa, jossa hän viettää päivänsä. Kuvitellaan vertailun vuoksi, että pudotat silmälasisi bussin lattialle. Olisiko mukavaa, jos tuntematon ihminen nostaisi ne ylös ja asettelisi ne omin käsin takaisin nenällesi? Tai että kun itket elokuvateatterissa, vierustoverisi hyvää hyvyyttään pyyhkisi naamasi nenäliinaansa?

Yhteiskunnassamme liikuntavammaisen ihmisen rajoja ei kunnioiteta samalla tavoin kuin muiden. Pyörätuolilla liikkuvan täytyykin varautua sietämään auttahaita tai kehitellä keinoja auttahaiden torjumiseksi.

Kenties paras suoja auttajahaita vastaan on pippurisumute liikkua yhdessä terveeltä ja ei-vammaiselta näyttävän kaverin kanssa.

Auttajahait luulevat kaveriasi todennäköisesti henkilökohtaiseksi avustajaksesi (koska eihän sulla nyt kavereita voi olla muualla kuin jossain pyörätuoli-ihmisten omissa yhdistyksissä tai korisjoukkueissa, kuulemma sellaisiakin on). Siksi vierellä kulkeva avustaja saakin heidät perääntymään. Auttajahai nimittäin tietää paikkansa: hän on vapaa-ajan filantrooppi, siis harrastaja, ja antaa kyllä tilaa ammatti-auttajalle.

Aina kavereiden tuen varaan jättäytyminen ei kuitenkaan huvita tai ole mahdollista. Tällaisten tilanteiden varalle hyvä konsti on ottaa itse kontaktia ennen kuin auttajahai ehtii huomata sinua. Tämä onnistuu, koska pyörätuolilla pääsee liikkumaan ääneti ja tuulen alapuolella. Lähestyttäessä ihmisjoukkoa alaviistosta kannattaa oikealla hetkellä alkaa yskähdellä ja huutaa kovaäänisesti:

– Krhm! Anteeks, mä tulisin tästä ohi! Varoisitteko vähän, mun pitäis päästä tästä läpi! Köh köh!

Tässä kohtaa potentiaalinen auttajahai kokee pienen identiteettikriisin, onhan hän Kaikkien Auttaja Numero Yksi eikä todellakaan halua seistä jonkun vammaisen ihmisen tiellä (noloa). Yleensä auttajahai pomppii pois väylältäsi sähköjäniksen tavoin tarmolla ja kiireellä, huutaen samalla kauhun ja myötätunnon sekaisella äänellä ”Anteeksi! Anteeksi” ja ”Ole hyvä!”.

Tämäkin on aika v—n rasittavaa ylireagointia, katuhan on kaikkien yhteinen eikä tässä mitään kuninkaita olla – mutta ainakaan tyyppi ei yritä koskea sinuun.

 

 

Comments are closed.