Kirjoittamisesta

Alkuviikon on pelastanut eräs antautuminen ja eräs sanoin kuvaamattoman rauhoittava ja innoittava ääni. Ääni lähtee kirjoituskoneen näppäimistöstä.

Minua kiehtovat paitsi kerrotut ja kirjoitetut historiat ja niiden lukuisat heijastumiset nykypäivään, myös vuosikymmeniä tai -satoja säilyneet vanhat esineet. Vanhentunut arjen teknologia viehättää minua yli melkein minkä tahansa uuden.

Tämä tuskin on suoranainen syy siihen, etten edelleenkään omista esimerkiksi älypuhelinta. En enimmäkseen karsasta uutta teknologiaa; käytän sitä milloin innolla ja milloin välinpitämättömyydellä, siinä missä teknologiakin käyttää minua. Se on tekemisen ja muistamisen apuväline ja mahdollistaja; toiminnallinen ja älyllinen proteesi.

kuvassa eräs teknologiaosaaja

eräs teknologiaosaaja

En myöskään välitä fanaattisesta kaiken vanhan ihailusta, sillä se syö ymmärrystä ja havainnointikykyä. Sen sijaan minua vetää puoleensa vanhojen esineiden irrallisuus niitä nyt ympäröivän kulttuurin ja kuluttamisen logiikasta. Sähköistyminen saattaa jäljitellä vanhempien teknologioiden estetiikkaa, mutta ei tavoita niiden läheistä ja suorastaan haptista suhdetta näennäisen tarpeettomaksi käyneisiin työvaiheisiin. En usko vanhan sen enempää kuin uudenkaan paremmuuteen sinänsä, vaan pikemminkin prosessin tärkeyteen vääjäämättömänä osana lopputyötä, ja siksi myös käsillä tekemisen tuomiin lisämerkityksiin.

Omistan kaksi kirjoituskonetta, joista tämä kyseinen on sekin sähkökäyttöinen. Ei siis antiikkisten esineiden aatelia, mutta sitäkin jännempi vempain. Siinä keskustelevat fossiilinen ja uudenaikainen hassunkurisella tavalla. Se on samaan aikaan liian vanha ja liian uusi: ehkä juuri siksi se on niin kumman ja kauniin näköinen. Kestävä, pitkäikäinen ja silti niin edesmennyt, päin seinää juostu moderni.

Kone on seissyt nurkassa koskemattomana parisen kuukautta. Kai sekin on työvaihe. Kai odotin, että minulla olisi juuri oikeanlaista sanottavaa. Halusin aloittaa jostakin tärkeästä.

Syksyt ovat usein pieniä vuoristoratoja. Aika tuntuu nelistävän ja seisahtuvan samaan aikaan. Sitä tajuaa vuosien ja päivien piirtävän itseään toistavia kehämäisiä kuvioita, samalla kun jokainen ohi kiitävä päivä tuntuu menetykseltä. Ulkona pimenee ns. vitusti liian aikaisin, varsinkin jos sisäisen kellon mielestä aamuviidestä iltapäiväkolmeen on aivan hyvä aika nukkua.

Hereillä olemisen helpoin ja toisinaan ainut kivuton muoto on se vaatimattomin, eli maata hämärässä, sängyssä tai lattialla, hiljaa paikallaan. Toisaalta mielessä velloo pelko, että tekemällä ei-mitään saattaisi lakata olemasta, nukahtaa ja herätä perintätoimiston kahdeksanteen puhelinsoittoon joskus huhtikuun tienoilla, kevätauringon paistaessa sisään ikkunasta.

Sellainen itkettää, eikä todellakaan niin kuin elokuvissa, vaan niin varoittamatta ja niin paljon, että oksettaa ja tuntuu tukehtumiselta.

Sitten vellovasta sumusta alkaa muodostua kokonaisia ajatuksia. Outoon fysiikan lakeja uhmaavaan aikakapseliin nimeltä marraskuu aukeaa pieniä ikkunoita menneisyyteen ja tulevaan, ja jos hyvin käy, mattorullan sisällä kieriskelystä versoo jotain kirkkaampaa ja sanamuotoista. Tällä kertaa tutkin katkonaisia ja kodeiininhuuruisia merkintöjä, viestejä sairaalasta tulevalle itselleni. Niistä ja monista muista keloista syntyi runomittaisia ja vaihtoehtoisia potilaskertomuksia.

Minulla ei ole koskaan ollut yhtään valmista tekstiä. Se ei haittaa, teksti saakin olla hengittävää ja ainaisen muutoksen tilassa. Niinhän ihminenkin on.

Joka päivä ei kuitenkaan synny uutta. Ensimmäisen käsin piirretyn ja kirjoituskoneella naputellun pienlehteni tekstit ja kuvitus ovat syntyneet lähes kokonaan sairaslomakuukausien aikana. Ne hakevat vielä enemmän tai vähemmän lopullista muotoaan, mutta zinen rakenne, kokonaistunnelma ja jokseenkin minimalistinen visuaalinen ilme alkavat selkeytyä.

Niin että kyllä tästä syksystä vielä sydäntalvi saadaan, ja pian alkavat pienlehdetkin putoilla puusta.

 

kuva: zinethug.com

kuva: zinethug.com