Enemmän kuin tuhat sanaa

[aiheena hukkumiset, kuolema, ruumiit, ammuskelu, kouluampuminen]

 

 

. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .

 

 

Kuvitellaan, että Suomessa sattuu tragedia. Ehkä ammuskelu, koulussa tai ostoskeskuksessa. Kymmeniä tai satoja ihmisiä kuolee, vielä useampi traumatisoituu vakavasti.

Kuvitellaan, että mediassa lähtee leviämään kuvia kuolleiden lasten, nuorten ja aikuisten ruumiista nopeammin kuin SPR ehtii järjestää omaisille kriisiapua. Kuvat leviävät valtamedian uutisten lisäksi sosiaalisessa mediassa, kuva toisensa jälkeen pomppaa sinun ja minun newsfeediini.

Kuvatekstissä sanotaan ”Ammuttu suomalainen tyttö”. Ei muuta. Ei ikää, ei nimeä, ei harrastuksia, ei syntymäkaupunkia, ei tulevaisuuden suunnitelmia. Tyttö, kuollut, piste.

Kuvitellaan, että tällaisten kuvien levittämistä puolustettaisiin niiden shokkiarvolla ja informatiivisuudella, koska ne ”lisäävät tietoa” Suomea vaivaavasta vihan, fasismin ja syrjäytymisen uhasta. Jakaisitko tällaisen kuvan eteenpäin?

Et tietenkään jakaisi.

Kuvia kuolleista ruumiista ei julkaistu, kun Suomessa oikeasti tapahtui tällaista. Kuolleiden oikeus koskemattomuuteen ja yksityisyyteen tunnustettiin. Media tuotti kyllä sosiaalipornoa minkä ehti, toisinaan traumatisoitujen ihmisten kustannuksella, mutta ei mitään Välimeren rannoilta levinneiden kuvien kaltaista.

Se, että Aylan Kurdin ja muiden rodullistettujen* ihmisten kehot saavat palvella valkoisten ihmisten kauhun, empatian ja poliittisen keskustelun alustoina, kun taas valkoisille kehoille taataan kunnioitus ja yksityisyys vielä kuoleman jälkeenkin, on toiseuttavaa ja esineellistävää.

Miten näiden kuvien jakaminen tarkalleen ottaen auttaa? Jos asioihin tahtoo oikeasti muutosta, voi sen tehdä tukemalla maailmalla tapahtuvaa pakolaisapua, liittoutumalla turvapaikanhakijoiden ja muiden siirtolaisten kanssa paikallisesti, kamppailemalla rasismia ja EU:n väkivaltaista rajapolitiikkaa vastaan.

Sanotaan, että kuvat ovat välttämättömiä totuuden paljastamiseksi. Jotta myötätunto ravisteli ihmiset hereille. Jotta jokainen vanhempi Suomessa ajattelisi: entä jos tuo olisi minun lapseni? Ihmisten siis täytyy paitsi tietää, myös tuntea kauhua ja myötätuntoa, jotta he ymmärtäisivät.

On totta, että yksi kuva voi kertoa enemmän kuin tuhat sanaa.

Mutta onko kuvien levittäminen tapetuista todella välttämätöntä? Miksi? Onko sellaista sydäntäsärkevää kauheutta todella nähtävä omin silmin tajutakseen millainen silmitön väkivaltakoneisto linnake-Euroopan muureja pitelee pystyssä?

Eikö tästä ole jo pidetty tuhansia puheita, kirjoitettu tuhat lehtijuttua?

Kuvitellaan, että näiden lasten välineellistäminen on ainut keino saada valkoinen ihminen havahtumaan, näkemään ympäröivän yhteiskuntansa sisäänrakennettu rasismi. Kuvitellaan, että on asetettava näytille hukkuneiden rodullistettujen ihmisten ruumiita, että valkoinen eurooppalainen kykenisi tuntemaan myötätuntoa mustaa tai ruskeata ihmistä kohtaan.

Mitä nämä kuvat silloin kertovat valkoisista eurooppalaisista?

"Puhuin juuri Aylanin tädin kanssa. Pyysi ihmisiä olemaan käyttämättä kuvaa hukkuneesta. Haluaa maailman muistavan hänet hymyilevänä"

“Puhuin juuri Aylanin tädin kanssa. Pyysi ihmisiä olemaan käyttämättä kuvaa hukkuneesta. Haluaa maailman muistavan hänet hymyilevänä”

*Rodullistaminen tarkoittaa tässä rasististen mielikuvien ja “etnisten” merkitysten sijoittamista rodullistettuun ihmiseen ulko- ja yläpuolelta, valta-asetelmista käsin. Ihmisen ja hänen kehonsa lisäksi myös esimerkiksi identiteetti, ihmissuhde, uskonto, kansalaisuus tai kuva voi olla rodullistettu.

Comments are closed.